Jotkut kirjat ovat niin kauniita, että niihin on pakko tarttua. Niin kuin nyt Tero Liukkosen novellikokoelma Toivomuspuu. Eikö Sanna-Reeta Meilahden tekemä kansi olekin ihanasti retro?

Tero Liukkonen: Toivomuspuu. Gummerus, 2009. 192 sivua.

Melkein tosin jäi avaamatta. Takakanteen oli joku kirjoittanut novellien olevan "syvältä leikkaavia". Siis pliis.

No, avasin siis kuitenkin. Tarinat olivat vähän epätasaisia, pakko sanoa, mutta Liukkonen osaa kirjoittaa henkilöilleen omat äänet. Pidin myös siitä, ettei kokoelmassa ole Toivomuspuu-nimistä novellia. Se pakottaa lukijan miettimään itse, miksi kirjalla on sellainen nimi.

Jos luet vain yhden, valitse Jeesus (olen aina halunnut kirjoittaa noin, mutta nyt se on tottakin).

Tiedättehän ne Saako tälle edes nauraa -kirjat? Ne joissa on tikku-ukkoja ja jotka ovat olevinaan räävittömiä ja rohkeita?

No, Isi, mihin mennään? on oikeasti sellainen. Lisäksi se on julma, hauska, surullinen ja hellä.

Luin sen yhtenä aamuna bussissa (siinä on vain 126 sivua eivätkä ne ole täynnä). Kotipysäkiltä lähtiessä vielä nauratti, mutta jossain Tapiolan nurkilla huomasin itkeväni. Siis bussissa, vieraiden keskellä.

Sellaista ei ole sattunut koskaan ennen.

Jean-Louis Fournier: Isi, mihin mennään? Siltala, 2009. 126 sivua.

Juttu on tietysti se, miten Fournier tarinan kertoo. Ei tippaakaan sentimentaalisesti tai lässyttäen vaan suoraan ja paljaasti. Hän sai minut tuntemaan surunsa siitä, että lapset eivät koskaan opi kirjoittamaan, mene naimisiin tai muuta ulkomaille – tai ettei hän koskaan saa riidellä poikansa kanssa. Tunsin hänen syyllisyytensä ”huonoista geeneistä” ja siitä, että välillä hän toivoo, ettei poikia olisi. Turhauduin hänen kanssaan siitä, ettei vammaisille lapsille saisi nauraa.

Se on kyllä aika hyvin 126 sivulta.

PS: Ystäväpariskunta lainasi suosituksestani kirjan kirjastosta ja avasi heti aulassa. Pari riviä sai heidät kyynelehtimään holtittomasti. He tosin saattavat olla tavallista herkempiä tämän tarinan suhteen, sillä heidän lähipiirissään on kehitysvammainen.

Joka tapauksessa sinua on varoitettu.

Vietin viime viikon loppupuolen Lontoossa, joten Finlandia-palkintoehdokkaiden julkistus meni vähän ohi. Tänään luin listan ja totesin, etten ole lukenut kirjoista yhtään: Marko Kilven Kadotettuja aloitin, mutta lopetin melkein saman tien. Kirja tuntui niin asetelmalliselta, etten jaksanut kiinnostua sen ihmisistä.

Lontoossa tutustuin lähinnä lastenkirjoihin (selväksi tuli, että kaksivuotiaan mielestä kirja on sitä parempi, mitä enemmän siinä on avattavia läppiä ja paineltavia ääninappuloita). Englantilaisissa kirjakaupoissahan on tätä varten omat hyllytkin:

Kirjakauppaan onnistuin livahtamaan vasta lentokentällä (juu, tiedän, Lontoossa on ihania kirjakauppoja, mutta joskus sormivärit ja pikkuautot ovat tärkeämpiä). Mukaan tarttui kaksi odottamaani uutuutta: Margaret Atwoodin The year of the flood ja Sebastian Faulksin A week in december. Niistä lisää sitten kun ehdin lukea ne. Lentokenttien kirjakaupoissa on se hyvä puoli, että niistä saa uutuuksia pokkareina erikoishintaan. Niinpä ostokseni maksoivat yhteensä vain 20 puntaa eli vajaat 23 euroa.

Lähtöportilla odotti vielä uutuus, ainakin minulle: kirja-automaatti. Valikoima oli joltisenkin surkea, mutta idea hyvä. Ja skandinaavin sydäntä lämmitti kyllä vähän se, että Stieg Larssonin tuotanto oli päässyt automaattitasolle eli Dan Brownin ja muiden bs-tason menestyjien rinnalle.

Finlandia-ehdokkaista vielä: Veikkaan, että voiton vie Antti Hyry. Näkemys perustuu niin sanottuun stetsonmenetelmään ja kustantajan sivulta bongattuun esittelylauseeseen: "Mies muuraa uunia ja miettii elämää." Eikö se kuulosta ihan palkinnon arvoiselta teokselta?

Tervetuloa Olivian uuteen kirjablogiin!

Ensin lienee paikallaan esittäytyä: Olen Olivian toimituspäällikkö ja lukutoukka. Olen istunut nenä kiinni kirjassa siitä asti kun opin lukemaan. Ensin luin kaikki maailman tyttökirjat, sitten Jalna-sarjan, Siepparin ruispellossa ja Agatha Christien koko tuotannon ja lopulta kaikki ne vaikeat, syvälliset ja raskaat järkäleet, jotka älykkääksi havittelevan nuoren ihmisen pitää.

Nyt olen aikuinen ja luen mitä huvittaa.

Eniten luen bussissa. Pitkän työmatkan hyvä puoli on se, että viikossa ehtii lukea kolme kirjaa. Kassissani on aina kirja tai kaksi siltä varalta, että apteekissa on jonoa tai ystävä on myöhässä kahvitreffeiltä.

Pidän kaikenlaisista kirjoista: verisistä trillereistä, runollisista kertomuksista, vinosti vitsikkäistä sarjakuvista ja jopa kepeistä self-help-opuksista. Eniten rakastan kuitenkin tarinoita, jotka imaisevat niin että unohdan jäädä pois oikealla pysäkillä.

Tässä blogissa suosittelen kirjoja erilaisiin tarpeisiin, mutta muuten blogi hakee vielä muotoaan. Mitä sinä siltä haluaisit? Kerro toiveesi. Parhaat ideat palkitaan: olen saanut Tammelta viisi Kadonneet-kirjaa ihan tätä varten. Luen sitä juuri, ja se on lumoava.

Vastausaikaa on kaksi viikkoa eli 1. joulukuuta asti. Jos haluat voittaa kirjan, muista lisätä kommenttiin sähköpostiosoitteesi (se ei tule sivuille näkyviin).