Koska olen kotini vanki, viikonlopun runo tulee kotihyllystä. Olen ostanut Vuosisadan rakkaustarinan 17-vuotiaana, mikä näin parin vuosikymmenen jälkeen on kyllä vähän liian nuori. Joillekin kirjoille pitäisi olla ikärajat.

Märta Tikkasen runot olivat joka tapauksessa minulle tärkeitä. Että joku uskaltaa puhua näin, ajattelin. Ja: että joku uskaltaa rakastaa noin. Märtan ja Henrikin rakkaus oli ehkä tuhoavaa, mutta myös niin suurta, ettei siitä keskiluokkaisessa porilaisessa kodissa voinut kuin haaveilla.

Tässä runo kirjan loppupuolelta, sivulta 133:

Kaikkialta etsin sinua joka minun maailmassani kaikkialla olit

Yritin muuttaa oman maailmani sinulle kelpaavaksi etsin sinua kaikkialta

mutta loppujen lopuksi se mitä löysin olin minä itse

.

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina. Tammi, 1978 (kuvan painos vuodelta 1983). 173 sivua.

Mitkä rakkaustarinat ovat tehneet teihin vaikutuksen?

Nyt on niin, että vanhojen muisteleminen tuntuu tikkuiselta ja luettujen kirjojen pino lipaston päällä ahdistavalta. Siksi listaan valtaosan viime viikkoina lukemistani kirjoista yhteen postaukseen ja yritän päästä elämässä eteenpäin.

Voi olla, että ajatus on niin houkutteleva siksi, että yksi sairaslomapäivä on niin... täsmälleen samanlainen kuin edellinen. Hällä väliä, tästä lähtee.

José Saramago: Elefantin matka. Tammi, 2011. 226 sivua. Suomentanut Sanna Pernu.

José Saramago on vanha suosikkini. Elefantin matka kirja kertoo tosipohjaisen tarinan Salomo-nimisen norsun ja tämän Subho-hoitajan matkasta Portugalin hovista Itävaltaan 1500-luvulla. Se ei ole Saramagon paras, mutta se on vähän hauska, aika herkkä ja hyvin suloinen, ja kun se päättyy, elefanttia ja sen hoitajaa tulee ikävä.

Saramago runtelee kieltä tapansa mukaan ihan miten sattuu, mutta pakko siitä on tykätä. Erityisesti ihailen Saramagon tapaa kirjoittaa repliikit virkkeiden sisään. Sellaisesta selviää vain mestari.

Suositus: Hänelle, joka saa lukea ilman keskeytyksiä.

Ian McEwan: Polte. Otava, 2010. 378 sivua. Suomentanut Juhani Lindholm.

Ian McEwanin Polte on moitteeton "satiiri aikamme polttavimmasta ongelmasta", ihan kuten takakansi lupaa, ja ehkä juuri siksi olin tyytyväinen, kun se päättyi.

Aikamme ongelma on tietysti energiantuotanto ja minun ongelmani on se, että haluaisin aina pitää kirjan päähenkilöstä. En onnistunut löytämään mitään sympaattista tai arvokasta Michael Beardista, rietastelevasta ja nobeloidusta tiedemiehestä, joka napsii itselleen kunnian kuolleen alaisensa työstä. Valitan.

Suositus: Hänelle, joka uskoo äitinsäkin ajaneen lopulta vain omaa etuaan siellä synnytyslaitoksella

Keräilyerään sijoitan neljä kirjaa, jotka sekä luin että lopetin suuremmitta tunteitta.

Renate Dorrestein: Lainaa vain. WSOY, 2011. 240 sivua. Suomentanut Sanna Van Leeuwen. Nick Hornby: Juliet riisuttuna. WSOY, 2011. 357 sivua. Suomentanut J. Pekka Mäkelä. Arnaldur Indridason: Sameissa vesissä. Blue Moon, 2010. 265 sivua. Suomentanut Seija Holopainen. Li Kunwu ja P. Otie: Minun Kiinani: 1. Isän aika. WSOY, 2011. 254 sivua.

Jos lukisin kasasta vain yhden, se olisi Lainaa vain. Hollantilainen Renate Dorrestein kertoo piilojärkyttävän ja paikoitellen hauskan tarinan aivovaurion saaneesta Igorista, joka tapaa Lisan, joka löytää vauvan, joka vie sen Igorin nelikymppisen isoäidin Nettien luo, joka joutuu tekemään elämälleen jotain. Pidin siitä, että Dorrestein näytti maailman uudesta vinkkelistä ja kirjoitti vaivattomasti etenevän tarinan.

Juliet riisuttuna on Nick Hornbyn paluu juurille, musafriikkien maailmaan. Duncan fanittaa salaperäistä ja kadonnutta Tucker Crowea, joka yllättäen ottaa yhteyttä hänen tyttöystäväänsä Annieen. Ikävä kyllä tarina on samalla tavalla tunkkainen kuin se kundi, joka tuntee Neil Youngin levytykset ihan vähän liian yksityiskohtaisesti.

Sameissa vesissä on laatudekkari meille pohjoismaisten rikosten ystäville. Se alkaa, kun lasiin putoaa tyrmäystippoja ja etenee kuin juna läpi Islannin yhteiskunnan. Tykkäsin kovasti Arnaldur Indridasonin tämänkertaisesta päähenkilöstä Elinborgista ja hänen perheestään.

Dokkarisarjakuvat ovat suosikkejani ja diktatuurit kiinnostukseni hämäriä kohteita, kuten lukijat jo tietävät. Kiinaan sijoittuvan omaelämäkerrallisen trilogian pitäisi siis osua napakymppiin. Minun Kiinani -sarjan avausosa Isän aika onkin kiinnostava, mutta ei herkku. Se taitaa johtua makuuni vähän suttuisesta piirrosjäljestä (alla esimerkki graafisemmasta päästä). Aion kyllä lukea seuraavatkin osat.

Huh. Nyt tuntuu jo paljon paremmalta. Eikö teistäkin?

Pitäisi purkaa sitä viime viikolla luettujen kirjojen pinoa, mutten malta. Satuin nimittäin aamulla katsomaan pari vuotta sitten valmistunutta Ameliaa. Hilary Swankin tähdittämä elokuva on elämäkerta Amelia Earhartista, naisesta joka ensimmäisenä lensi yli Atlantin ja joka katosi yrittäessään lentää maailman ympäri.

Leffa oli tylsä mutta toi mieleeni ihanan kirjan, josta olen joskus tässä blogissa maininnut, mutta jonka näin naistenpäivän kunniaksi ajattelin ottaa taas esiin.

Minä olin Amelia Earhart on jostain itsellenikin vähän hämärästä syystä minulle tärkeä kirja. Sen pohjalla on tositarina siitä miten Earhart ja hänen suunnistajansa Fred Noolan katosivat lennollaan. Jane Mandelsohn kirjoittaa kauniin ja runollisen tarinan siitä, miten kaksikko pelastuu autiolle saarelle.

Kirja onnistuu siinä, missä elokuva kaikkine laajakuvineen ei: kuvaamaan vapautta ja yksinäisyyttä ja rakkautta. Tämä on ihan alusta:

"Taivas on lihallinen. Sen iso sininen maha kaartuu veden ylle ja painuu taivaanrannan taakse. Vuosien mittaan tuon näkymän hohto on silmissäni himmennyt, mutta nyt tuntuu kuin näkisin sen ensimmäistä kertaa."

Olen ostanut kirjaa lahjaksi ystävilleni, mutta nyt sen painos on varmasti loppu. Ainakin pääkaupunkiseudulla sitä saa kyllä kirjastosta.

(Amelian vaikutuksesta nykymuotiin voi muuten lukea vaikka tästä.)

Earhartista taas tuli mieleeni toinen hieno fiktiivinen elämäkerta.

Joyce Carol Oates onnistuu minusta kertomaan fiktion keinoin Marilyn Monroesta jotain sellaista, mihin ainakaan minun lukemani elämäkerrat eivät ole pystyneet. Blondi on jättimäinen, ristiriitainen, tosi ja kirkas kirja, yksi parhaita koskaan lukemiani. Voisinpa lukea sen uudestaan ensimmäistä kertaa.

Ja koska kolme on journalismissa parempi luku kuin kaksi, esittelen yhden ihan perinteisenkin elämäkerran.

Yleensähän en juuri pidä elämäkerroista. Ne ovat yleensä hymisteleviä, yksipuolisia ja tylsiä: en jaksa lukea yksityiskohtaista selostusta päähenkilön kouluvuosista tai kuka teki mitä missäkin levytyssessiossa. Elämäkerrat ovat tarinoita sankareista, mutta minua kiinnostavat ihmiset.

Caroline Mooreheadin kirjoittama Martha Gellhorn: A Life on kuitenkin niin julma päähenkilöään kohtaan, että sen antamaan kuvaan on pakko uskoa.

Martha Gellhorn oli toimittaja, joka työskenteli sotakirjeenvaihtajana Espanjan sisällissodassa ja toisessa maailmansodassa (hän kävi reportaasimatkalla Suomessakin). Hän kertoi tavallisista sotilaista ja sodan vaikutuksista ihmisiin.

Työssään Gellhorn oli sankari, mutta yksityiselämässään melkoisen rikkinäinen. Hän esimerkiksi adoptoi pojan, mutta käytännössä hylkäsi hänet ensin sukulaisten ja sitten sisäoppilaitosten hoiviin.

Huh. Olen nyt käyttänyt selvästi yli sallitun puolituntisen tässä tuolissa. Sohva kutsuu. Hyvää naistenpäivää!

Kiitos taas hyvän voinnin toivotuksista! Toinen pullistumaleikkaus on nyt onnellisesti takana ja kolmas olisi lääkärin mukaan jonkin sortin ihme, joten eiköhän tämä ollut tässä.

Olen taas toipumisen siinä vaiheessa, jossa istumista pitää rajoittaa: puran siis kirjasumaa pikku hiljaa. Pino sängyn vieressä on melkoinen.

Aloitan siitä, joka teki suurimman vaikutuksen.

.

Jonathan Franzen: Freedom. Farrar, Strauss and Giroux, 2010. 562 sivua.

Jonathan Franzenin neljäs romaani alkaa vähän hitaasti, mutta kun lukemiseen kerran ryhtyy, tarina vie. Freedom kertoo Patty ja Walter Berglundista, heidän lapsistaan Joeystä ja Jessicasta ja heidän ystävästään Richardista.

Walter on passiivisaggressiivinen hyvis, joka menee töihin pahaan kivihiilifirmaan pelastaakseen yhden lintulajin. Patty on koripallotähti, joka ryhtyy täydelliseksi kotiäidiksi ja huomaa olevansa alkoholisti, jonka teinipoika muuttaa naapuriin. Richard on marginaalirokkari, josta tulee jonkin sortin tähti.

Kaikki ovat tukevasti ylemmän keskiluokan edustajia, heitä joilla vapautta on pikemminkin liikaa kuin liian vähän mutta jotka tuntuvat koko ajan pyristelevän vapaaksi jostakin.

Freedom on etäinen, viileä ja ironinen kirja. Niinpä en erityisesti liikuttunut mistään, mitä siinä tapahtui, mutta kiinnostuin kyllä Franzenin ristiriitaisista ihmisistä. Halusin tietää, mitä heille seuraavaksi tapahtuu: Jättääkö Patty Walterin Richardin takia? Ryhtyyko Walter suhteeseen Lalithan kanssa? Selviääkö Joey kuiville sotabisneksistään?

Franzen nivoo saippuaoopperaa ilmastosaarnaan niin taiturimaisesti, että tunsin koko ajan lukevani jotain yhtä aikaa viihdyttävää ja syvällistä ja tärkeää. Se on aika palkitsevaa.

Tarinaa Franzen kuljettaa melkein liian täydellisesti. Näkökulma vaihtuu juuri oikeassa kohtaa ja juoni keriytyy auki esimerkillisesti. Sota ja rauha mainitaan niin usein, että tyhmempikin tajuaa sen olevan Franzenin benchmark, niin sanotusti. Minua sivistyneemmät osaavat sanoa, onko niin oikeasti.

Koska englanti ei ole äidinkieleni, annan varmasti Franzenille anteeksi paljon sellaista, jota suomennokselta en hyväksyisi. Yhdysvalloissa Franzenin möhkäle on saanut ristiriitaisen vastaanoton: toiset ylistävät sitä, toiset se saa raivoon. Minä en osaa sanoa, onko se Suuri Amerikkalainen Romaani Meidän Ajastamme (itse asiassa epäilen, että se selviää oikeasti vasta joskus sadan vuoden kuluttua).

Siitä olen varma, että Freedom on tärkeä kirja minulle. Kuukauden aikana olen liikkunut kotoa vain lähikauppaan ja sairaalaan, mutta ajatukseni ovat askarrelleet isoissa asioissa. Olen ajatellut esimerkiksi sitä, paljonko vapautta on liikaa ja miksi.

Suositus: Hänelle, joka ei ymmärrä, miksi lihankulutus vain kasvaa.

Huonoja uutisia länsirintamalta: joudun taas sairaalaan. Pahat selkäkivut palasivat viikon loisto-olon jälkeen, ja huomenna maanantaina minua odottaa magneettikuvaus. Voi olla, että pääsen kotiin heti, voi olla että joudun uusintaleikkaukseen.

Varmaa on, että bloggaaminen ei tässä kunnossa onnistu. Vedän hermokipulääkkeitä kuin bonustyttäreni karkkia, mutta kaikki läppärin kanssa mahdolliset asennot aiheuttavat tuskaa. Kirjasieppo ei siis laula hetkeen. Valitan ja palaan verkkoon heti kun mahdollista.

Siihen asti viihtykää vaikka sisartoipilas Stellan hoivissa. Ja kertokaa kommenttilootassa kirjavinkkejä muille lukutoukille!