Olen pahoillani, että tämä postaus on viipynyt. Olen lykännyt tämän kirjoittamista raukkamaisesti niin kuin ihminen lykkää sellaista, mihin ei halua ryhtyä ja mihin kukaan ei suoranaisesti pakota. Tämä on nimittäin Kirjasiepon viimeinen postaus – ainakin toistaiseksi.

Kyse on matematiikasta.

Bloggaaminen on hauskaa ja Kirjasiepon lukijat ihania, mutta käytännössä bloggaaminen on tietokoneen ääressä istumista. Taannoisen pitkän sairauslomani aikana ymmärsin, että istuminen vie vuorokaudestani aivan liian suuren osan. Mietin, mitä voin vähentää. Bloggaus tuli mieleen ensimmäisenä: Olivialla on viisi hienoa blogeia ja hyviä kirjablogeja on netti täynnä. Minua tarvitaan bloggaajana paljon vähemmän kuin toimituspäällikkönä.

Töihin palattuani olen testannut, pystynkö kirjoittamaan blogia edes summittaisesti työajaksi miellettävällä ajalla. En onnistunut.

Lopettamispäätös oli vaikea (mistä kertoo tämän postauksen mahtipontisuuskin), mutta uskon sen olevan oikea. Lohdutan itseäni myös ajattelemalla, ettei mikään ole lopullista: voin palata kirjabloggaajaksi heti kun työkiireeni vähän helpottavat.

Sanon siis kiitos ja näkemiin. Hyviä lukuhetkiä kaikille!

PS. Syyskuussa ilmestyy äitiyslomalla olevan kollegani Anna-Kaari Hakkaraisen esikoisromaani Verkko. Se on varmasti lukemisen arvoinen. Itse en malta odottaa.

Karoliina lähetti minulle blogihaasteen Kirjavassa kammarissaan. Kiitos. Ja eikun vastamaan!

Kuka? Olivian toimituspäällikkö, joka elää kirja kädessä. Hyvässä ja pahassa porilainen, joka työskentelee Helsingissä ja asuu Espoossa. Tykkää huonoistakin kirjoista.

Mitä? Kirjoja ja lukemista, pelkästään. Kirjasuosituksia rytmittävät Kuukauden klassikko, Runo viikonvaihteeksi, Ariston aarteet, vieraat ja arvonnat. Enemmän tekisin, jos muilta töiltäni ehtisin.

Missä? Luen bussissa matkalla töihin ja töistä. Aina luen illalla ennen nukahtamista. Joskus luen sängyllä koko kauniin päivän. Satunnaisesti luen yöllä, kun puoliso nukkuu ja minä en. Bloggaan yleensä töissä joko työtehtävien lomassa tai työpäivän päätteeksi.

Milloin? Katso edellinen vastaus. Pyrin bloggaamaan vähintään neljänä päivänä viikossa.

Millä? Tekstit syntyvät omppukoneilla ja kuvat otan nykyisin iPhonen Hipstamatic-sovelluksella. Mitäs tykkäätte?

Mitä mielessä? Sairausloman loppuminen. Vaalit. Kuninkaan puhe. Oranssit tulppaanit. Berliini.

Keitähän tähän on jo haastettu? Varmaan suunnilleen kaikki kirjabloggaajat. Haastan vuorostani Olivian uuden Puuterituiskua-blogin Johannan, K-blogin Jennin ja Nora exlibriksen Nooran.

Aina biisien sanat eivät toimi tekstinä. Ismo Alanko on mestari, joten lienee luonnollista, että hänen sanansa toimivat. Jännittävää on se, että joissakin tapauksissa jopa paremmin kuin lauluina. Ehkä se johtuu siitä, että nyt niistä saa varmasti selvää.

Johnny Kniga eli WSOY on koonnut Alangon kaikki sanoitukset yhdeksi kirjaksi. Se on, kuten takakansikin lupaa, kokokuva. Biisit ovat kirjassa levyittäin, ilmestymisjärjestyksessä, ja lopun aakkosellisesta hakemistosta löytää helposti suosikkinsa.

Ismo Alanko: Sanat. Johnny Kniga, 2011. 448 sivua.

Minä olen tyytyväinen pelkkiin teksteihin. Kuten Alanko sanoo esipuheessa:

"Musiikki on lähes aina useamman ihmisen yhteistyön tulos, tekijöiden kollektiivisen hengen summa. Tekstit sen sijaan ovat hyvin henkilökohtaisia. Tuntuu, kuin olisin riisuuntunut silmiesi edessä, ojentanut tarjottimella koko tähänastisen elämäni."

Siltä Sanojen lukeminen tuntuukin. Tässä näyte Kuka teki huorin -levyltä (1986):

Kaksin

Orpo on outona suuressa maailmassa liikkua yksinänsä kylmissänsä ulkona nukkua yksin ikäväänsä

kun minä sitten sinut näin, niin aurinko hullaantui rämähti lämpöä loistamaan ja niin kaikki valaistui

nyt silloinkin kun yksin oon, niin olen minä kaksin kaksin hyvyys kainalossa, hiljaa sylityksin

Hyvää viikonloppua, vietittepä sitä yksin, kaksin tai kolmin!

Pistäydyin pari päivää sitten Kampin Suomalaisessa Kirjakaupassa, joka oli sairauslomani aikana uusiutunut aika hienoksi. Se näyttää ihan eurooppalaiselta kirjakaupalta kahviloineen ja designsohvineen. Olisin ottanut kuvia iloksenne, mutta erittäin tympeä myyjä ilmoitti, etten saa kuvata.

Päädyin kauppaan ostaakseni Mondon uuden Berliini-matkaoppaan, mutta se oli kaupasta loppunut. Se erittäin tympeä myyjä suostui onneksi tilaamaan sen toisesta myymälästä.

Kuvassa Mondon Berliini-opas vuodelta 2005. Päättelin, että tarvitsen uuden, koska sen johdanto on nimetty Hetkien kaupungiksi...

Kaverit moittivat Mondon kirjojen karttoja huonoiksi tai olemattomiksi, mutta minua se ei haittaa. Kartat yleensä lähinnä ahdistavat minua. Olen karttalukutaidoton ja yritän valita matkaseuraksi jonkun, jolla on edes auttava suuntavaisto.

Tästä voittekin päätellä, että olen lähdössä Berliiniin. Pitkä viikonloppu odottaa parin viikon päässä. Matkaopas on siis hoidossa, mutta mitä muuta luettavaa pakkaan kassiini?

Auttakaa naista matkalla ja vinkatkaa hyvistä romaaneista, jotka sijoittuvat Berliiniin! Iloitsen toki muistakin vinkeistä en ole koskaan käynyt Berliinissä.

Carol Shields on yksi niitä kirjailijoita, joita ei pidä lukea liian nuorena. Samaan ryhmään kuuluvat muun muassa Anne Tyler, Anita Brookner ja Alice Munro. Kaikki ovat hienoja kirjailijoita, mutta niin arkisia, että parikymppisenä ainakin minä olisin pitänyt heitä sietämättömän ikävystyttävinä. Tai siis pidinkin, silloin kun erehdyin lukemaan.

Nyt aikuisena rakastan Shieldsin ja kumppaneiden kirjoja. Tuntuu, että he oivaltavat elämästä jotain olennaista ja näyttävät sen isontelematta. Elämä muodostuu enimmäkseen pienistä tapahtumista.

Lukiessani koen jatkuvasti oivalluksen hetkiä: juuri tuolta minusta tuntuu. Se tuntuu hyvin lohdulliselta.

Carol Shields: Pikkuseikkoja. Otava, 2011. 235 sivua. Suomennos Hanna Tarkka.

Jo alku on terävä: "On sunnuntai-ilta. Ja mielessäni käy ajatus, että minun pitäisi olla onnellisempi kuin olen." (En tosin tajua, miksi tuossa sunnuntai-illan perässä on piste.)

Kirjassa ei tapahdu kovin paljon. Lähinnä juonta on tarina käsikirjoituksesta, jonka Judith ensin varastaa romaanikseen muttei  julkaise ja jonka hänen ystävänsä sitten kirjoittaa omaksi romaanikseen ja julkaisee. Paljon kiinnostavampaa on tapa, jolla Judith tarkastelee itseään ja ihmisiä ympärillään. Hän pohtii muun muassa sitä, millaisina itse näemme itsemme ja millaisina muut. Ja sitä, miten jokin osa ihmisestä on aina piilossa.

Suokaa anteeksi pitkä sitaatti:

"Niin, salaisuudet. En ole kertonut Martinille, että kuin silloin Englannissa John Spaldingin käsikirjoitukset. Hän ei olisi pitänyt siitä, hänen katseessaan ei olisi enää yhtä paljon rakkautta, ja olisi voinut käydä niin, että välillämme vallitseva tasapaino olisi järkkynyt. Samoin kuin hän, mahdollisesti samasta syystä, jätti kertomatta minulle niistä langoista ja kuvakudoksista. Kai hän oli arvannut, miten minä reagoisin. Salaisuudet ovat mahdollisia. Ja toisiaan rakastavien ihmisten välillä ne voivat olla jopa välttämättömiä."

Ilahduin myös siitä, että Judith toteaa olevansa nopea lukija eikä siksi muista kirjoista juuri mitään, koska niin nopeille lukijoille käy. Minuahan vaivaa sama tauti, sekä nopeus että unohtelu.

Suositus: Hänelle, joka keksii elämän bussissa vastapäätä istuvalle.