Pakkohan se oli lukea kerralla alusta loppuun. Katkeamispiste on taidokkaasti (joskin vähän kaavamaisesti) rakennettu romaani aiheesta, joka on hurjempi kuin mikään mitä iltapäivälehdet ovat kertoneet. Se kertoo opettajasta, joka koulunaamunavauksessa tappaa kolme oppilasta, yhden opettajan  ja itsensä.

Simon Lelic: Katkeamispiste. Like, 2011. 296 sivua. Suomennos Terhi Kuusisto.

Simon Lelic kerii tragediaa auki vähä kerrallaan. Kirjassa on äänessä vuorotellen kertoja, joka kuvaa tapausta tutkivan poliisin Lucia Mayn elämää, ja 15 ihmistä, jotka kukin kertovat tapauksista Maylle. Lelic on fiksusti jättänyt Mayn kysymykset pois, jolloin kuulusteluista tulee monologeja. Hän tavoittaa eri ihmisten äänet hienosti. Niin kuin tämä kirjan aloitus:

"Mä en, kato, ollut siellä. Mä en nähnyt mitään. Mä ja Banks oltiin lammikoilla ja me kurvailtiin Sainsburyn ostoskärryillä, jotka me oltiin löydetty nurtsilta."

Tai tämä, vähän kauempaa:

"Mitä näiden taustalta aina paljastuu, komisario? Samuel opetti historiaa. No, ajatellaanpa historiaa. Mikä on ollut yhteinen motiivi mielipuolisille teoille, moraaliselle rappiolle, epätoivolle? Mikä ylitse muiden on ajanut ihmisiä varastamaan, valehtelemaan ja pettämään?"

Ampumisen taustalta paljastuu vähitellen niin kaamea kiusaamisen kulttuuri, että minulla oli suoranaisia vaikeuksia pitää sitä uskottavana. Ehkä kyse on itsesuojelusta: aivoni kieltäytyivät pitämästä tapahtumia mahdollisina.

Tilannetta ei parantanut se, että muutamat Lelicin henkilöistä olivat melkoisen yksiulotteisia. Esimerkiksi koulun rehtori muistutti lähinnä sarjakuvapahista. Uskottavuutta ei lisännyt sekään, että Maytä kiusaa työpaikalla pari muuta  sarjakuvapahista. Siinä oli rautalankaa jo vähän yliannos.

Hyvää Lelic tietysti tarkoittaa. Kiusaaminen on väärin. Sitä ei saa hyväksyä. Mutta eikö kiusaamisen kärjistäminen näin rajuksi myös vapauta lukijaa vastuusta? Katkeamispisteen tapahtumiin verrattuna arkinen syrjintä kun tuntuu kovin satunnaiselta. Se että yhtä työkaveria ei koskaan pyydetä lounaalle on aika kesyä verrattuna siihen, että hänen jalkansa katkaistaisiin tahallaan futismatsissa.

Suositus: Hänelle, joka katsoo Poliiseja.

Nyt on niin, että vanhojen muisteleminen tuntuu tikkuiselta ja luettujen kirjojen pino lipaston päällä ahdistavalta. Siksi listaan valtaosan viime viikkoina lukemistani kirjoista yhteen postaukseen ja yritän päästä elämässä eteenpäin.

Voi olla, että ajatus on niin houkutteleva siksi, että yksi sairaslomapäivä on niin... täsmälleen samanlainen kuin edellinen. Hällä väliä, tästä lähtee.

José Saramago: Elefantin matka. Tammi, 2011. 226 sivua. Suomentanut Sanna Pernu.

José Saramago on vanha suosikkini. Elefantin matka kirja kertoo tosipohjaisen tarinan Salomo-nimisen norsun ja tämän Subho-hoitajan matkasta Portugalin hovista Itävaltaan 1500-luvulla. Se ei ole Saramagon paras, mutta se on vähän hauska, aika herkkä ja hyvin suloinen, ja kun se päättyy, elefanttia ja sen hoitajaa tulee ikävä.

Saramago runtelee kieltä tapansa mukaan ihan miten sattuu, mutta pakko siitä on tykätä. Erityisesti ihailen Saramagon tapaa kirjoittaa repliikit virkkeiden sisään. Sellaisesta selviää vain mestari.

Suositus: Hänelle, joka saa lukea ilman keskeytyksiä.

Ian McEwan: Polte. Otava, 2010. 378 sivua. Suomentanut Juhani Lindholm.

Ian McEwanin Polte on moitteeton "satiiri aikamme polttavimmasta ongelmasta", ihan kuten takakansi lupaa, ja ehkä juuri siksi olin tyytyväinen, kun se päättyi.

Aikamme ongelma on tietysti energiantuotanto ja minun ongelmani on se, että haluaisin aina pitää kirjan päähenkilöstä. En onnistunut löytämään mitään sympaattista tai arvokasta Michael Beardista, rietastelevasta ja nobeloidusta tiedemiehestä, joka napsii itselleen kunnian kuolleen alaisensa työstä. Valitan.

Suositus: Hänelle, joka uskoo äitinsäkin ajaneen lopulta vain omaa etuaan siellä synnytyslaitoksella

Keräilyerään sijoitan neljä kirjaa, jotka sekä luin että lopetin suuremmitta tunteitta.

Renate Dorrestein: Lainaa vain. WSOY, 2011. 240 sivua. Suomentanut Sanna Van Leeuwen. Nick Hornby: Juliet riisuttuna. WSOY, 2011. 357 sivua. Suomentanut J. Pekka Mäkelä. Arnaldur Indridason: Sameissa vesissä. Blue Moon, 2010. 265 sivua. Suomentanut Seija Holopainen. Li Kunwu ja P. Otie: Minun Kiinani: 1. Isän aika. WSOY, 2011. 254 sivua.

Jos lukisin kasasta vain yhden, se olisi Lainaa vain. Hollantilainen Renate Dorrestein kertoo piilojärkyttävän ja paikoitellen hauskan tarinan aivovaurion saaneesta Igorista, joka tapaa Lisan, joka löytää vauvan, joka vie sen Igorin nelikymppisen isoäidin Nettien luo, joka joutuu tekemään elämälleen jotain. Pidin siitä, että Dorrestein näytti maailman uudesta vinkkelistä ja kirjoitti vaivattomasti etenevän tarinan.

Juliet riisuttuna on Nick Hornbyn paluu juurille, musafriikkien maailmaan. Duncan fanittaa salaperäistä ja kadonnutta Tucker Crowea, joka yllättäen ottaa yhteyttä hänen tyttöystäväänsä Annieen. Ikävä kyllä tarina on samalla tavalla tunkkainen kuin se kundi, joka tuntee Neil Youngin levytykset ihan vähän liian yksityiskohtaisesti.

Sameissa vesissä on laatudekkari meille pohjoismaisten rikosten ystäville. Se alkaa, kun lasiin putoaa tyrmäystippoja ja etenee kuin juna läpi Islannin yhteiskunnan. Tykkäsin kovasti Arnaldur Indridasonin tämänkertaisesta päähenkilöstä Elinborgista ja hänen perheestään.

Dokkarisarjakuvat ovat suosikkejani ja diktatuurit kiinnostukseni hämäriä kohteita, kuten lukijat jo tietävät. Kiinaan sijoittuvan omaelämäkerrallisen trilogian pitäisi siis osua napakymppiin. Minun Kiinani -sarjan avausosa Isän aika onkin kiinnostava, mutta ei herkku. Se taitaa johtua makuuni vähän suttuisesta piirrosjäljestä (alla esimerkki graafisemmasta päästä). Aion kyllä lukea seuraavatkin osat.

Huh. Nyt tuntuu jo paljon paremmalta. Eikö teistäkin?

Huonoja uutisia länsirintamalta: joudun taas sairaalaan. Pahat selkäkivut palasivat viikon loisto-olon jälkeen, ja huomenna maanantaina minua odottaa magneettikuvaus. Voi olla, että pääsen kotiin heti, voi olla että joudun uusintaleikkaukseen.

Varmaa on, että bloggaaminen ei tässä kunnossa onnistu. Vedän hermokipulääkkeitä kuin bonustyttäreni karkkia, mutta kaikki läppärin kanssa mahdolliset asennot aiheuttavat tuskaa. Kirjasieppo ei siis laula hetkeen. Valitan ja palaan verkkoon heti kun mahdollista.

Siihen asti viihtykää vaikka sisartoipilas Stellan hoivissa. Ja kertokaa kommenttilootassa kirjavinkkejä muille lukutoukille!

Hei kaikki ja pahoittelut blogihiljaisuudesta! Syy on selässä, joka hajosi.

Olen kuukauden sairaslomalla enkä oikein pysty istumaan (tätä kirjoitan olohuoneen lattialla maaten aamupäivän hyvänä hetkenä). Ja koska joudun vetämään vahvoja kipulääkkeitä, en oikein pysty keskittymään lukemiseenkaan. Viihdytän itseäni Agatha Christien tuotannolla ja muodonmuutosohjelmilla: Kymmenen vuotta nuoremmaksi! Sillä silmällä! Hiirulaisesta hottis!

Epäilen, että pian aivoni sulavat.

Jotta blogiin tulisi edes häivähdys kirjoja, kerron että ennen sairastumista ehdin lukea Patti Smithin Ihan kakaroita, joka oli kuin kasa polaroideja: vähän irrallisia muistikuvia, joista muodostuu kuva yhdestä aikakaudesta.

.

En pitänyt Pulitzer-palkittua kirjaa mitenkään loistavana, mutta luin ihan sujuvasti. Antti Nylénin suomennos tosin oli minusta vähän kökkö. Henkarikohtaista-blogin puolella Anna-Kaari tykkäsi kirjasta paljon enemmän.

Luin myös Karin Mäkelän Valkea voima – huumeäidin tarina -kirjan, joka on omaelämäkerta huumeita käyttäneestä äidistä. Tarina on kiinnostava, mutta kirja suhteellisen hahmoton ja kummallisen etäinen. Kaipasin kirjaan enemmän konkretiaa. Mutta ei kai tällaista tarinaa voi oikein kirjallisuutena arvioida.

.

Mäkelä on viime viikkoina kertonut tarinansa useissa lehdissä eikä kirja minusta oikeastaan tuo paljon lisäarvoa juttuihin.

Nyt selkä alkaa ilmoitella itsestään. Siirryn siis parempaan asentoon sohvalle. Blogissa on varmasti hiljaista myös lähipäivinä, valitan.

Hyviä lukuhetkiä!

Onko kukaan nähnyt Hella W -elokuvaa? Traileri näyttää minusta kovasti mahtipontiselta, joten suhtaudun siihen vähän epäillen.

Hella Wuolijoki kyllä kiinnostaa minua jo sen takia että yksi lempielokuvistani on Juurakon Hulda. Nappasin siis Wuolijoen muistelmateoksen uusintapainoksen heti lukuun.

.

Hella Wuolijoki: Enkä ollut vanki. Tuokiokuvia vankilasta. Tammi, 2011 (1. painos 1944). 190 sivua.

Enkä ollut vanki on kuten koko nimikin sanoo, kokoelma kuvia ajasta, jonka melkein kuusikymppinen Wuolijoki vietti vankilassa vuosina 1943–44.  Wuolijoki oli tuomittu desantin auttamisesta elinkautiseen, mutta hänet vapautettiin 16 kuukauden kuluttua Moskovan rauhansopimuksen jälkeen.

Kirjassa Wuolijoki kertoo paljon muista vangeista, kuvaa vankila-arkea ja muistelee omaa elämäänsä. Wuolijoki oli ennen tuomiotaan miljonääri, Niskavuori-näytelmien kirjoittaja ja poliittisesti aktiivinen julkkis, vähän aikansa Sofi Oksanen.

Wuolijki antaa aika tylyn kuvan 1940-luvun Suomesta: moni kanssavanki istuu pitkää tuomiota laittomien aborttien tekemisestä, ja sotaa käyvässä maassa piisasi myös poliittisia vankeja. Kummalliselta tuntui se, että Wuolijoella oli vankilassa aina joku passari, naisvanki joka kävi siivoamassa sellin ja palvelemassa rouvaa. Väki oli kahdessa kerroksessa siis vankilassakin.

Wuolijoen kieli on vanhahtavaa ja täynnä ajatusviivoja, lainausmerkkejä ja kolmia pisteitä. Välillä Wuolijoki on überpateettinen, mutta sen antaa anteeksi. Se sopii aikaan, josta kirja kertoo.

"Ihmistä ei voi vangita, vaikka hänen kuorensa kahlehtiikin, ihminen luiskahtaa aina pois käsistänne ja hymyilee teille, rankaisijoille, leijaillen sudenkorentona tahi lokin siivin tai rakastetun käsivarsilla… Ihmistä ei voi vangita, hänet voi hellävaroen pyydystää ja hoitaa kuin sairasta, laskematonta lasta ja opettaa olemaan hyvä."

Suositus: Hänelle, jota menneessä kiinnostavat ihmiset.