Nyt kun uutiset pursuvat Pohjois-Korean vallanvaihtoa, on kiinnostava tarttua maasta kertovaan kirjaan. Niitä ei järin monta ole, ja Guy Delislen Pjongjangin olen jo lukenut.

Kang Chol-hwan ja Pierre Rigoulot: Pjongjangin akvaariot – 10 vuotta Pohjois-Korean gulagissa. Siltala, 2010. 226 sivua. Suomentanut Lotta Toivainen.

Pjongjangin akvaariot ei itse asiassa ole kovin hyvä kirja. Sen rakenne on yllätyksetön ja kieli jäykkää. Sisältämistään kauheuksista huolimatta siinä jotain sievistelevää ja muodollista. Sen lukeminen ei siis varsinaisesti ole elämys.

Tarina on kuitenkin niin kiinnostava, etten ainakaan minä malttanut jättää kirjaa kesken.

Pjongjangin akvaariot kertoo Kang Chol-hwanin elämästä. Kangin isovanhemmat ovat Kim Il-sungin innokkaita kannattajia, ja aluksi perhe asuu etuoikeutetulla alueella pääkaupunki Pjongjangissa. Siellä Kang alkaa harrastaa akvaarioita. Sitten Kangin isoisä katoaa ja perhe äitiä lukuun ottamatta pidätetään ilman mitään selitystä. Seuraavat kymmenen vuotta Kang perheineen viettää Yodokin työleirillä, siis helvetissä.

Kang pääsi pian leirivuosiensa jälkeen pakenemaan Kiinan kautta Etelä-Koreaan. Kymmenettuhannet muut lojuvat yhä vankileireillä. Samaan aikaan Suomenkin televisiouutisissa värikkäisiin mekkoihin pukeutuneet pohjoiskorealaiset naiset julistavat silmät loistaen rakkauttaan suureen johtajaansa.

Pohjois-Korea on niin uskomaton valtio, ettei sitä voisi keksiä. Kokonaisen kansan alistaminen propagandan uhriksi on vertaansa vailla oleva huijaus, jonka soisi jo päättyvän. Ei ikävä kyllä näytä siltä.

Suositus: Hänelle, joka kannattaa Amnestyä, koska ei muutakaan voi.

Luen (liian) vähän faktakirjoja. Olen fiktionarkkari, vaikka työn kannalta olisi eduksi lukea vähän asiaakin.

Esimerkiksi Mitä jokaisen kotiäidin tulee tietää sijoittamisesta? on odottanut vuoroaan  ilmestymisestään saakka. Tiedän, että sen kirjoittajat ovat fiksuja, huomasin että sisällysluettelo näyttää kiinnostavalta, ja tajuan kyllä, että itse asia on varsin tärkeä. Silti valitsen aina luettavaksi jotain muuta.

Yhteen asiakirjaan tartuin kuitenkin heti, Seppälä – oman elämänsä muotitaloon. Muistan nimittäin hyvin ensimmäisen kerran kun menin Seppälään. Haukoin henkeä: kokonainen kerros muodikkaita vaatteita! Äiti väittää, että kotona nimitin Seppälää taivaaksi, mutta en ole varma uskonko.

Pia Sievinen: Seppälä – oman elämänsä muotitalo. WSOY, 2010. 157 sivua.

Nykyisin Seppälässä parasta taitavat minusta olla mainokset, mutta 1970–80 luvulla Porissa oli siis toisin. Vaihtoehtojakin oli aika vähän. Oli Ratsula, oli se pikkuputiikki Teljäntorissa ja sitten oli Seppälä. Frisco-farkut olivat melkein yhtä coolit kuin MicMacit ja rahaa jäi collegepuseroonkin.

Tänä vuonna Seppälä täyttää 80 vuotta, ja juhlan kunniaksi ilmestynyt yrityshistoriikiksi on aika hauska. Kirjoittaja Pia Sievinen ja ulkoasuttaja Laura Rautaheimo ovat malttaneet pitää tekstit   lyhyinä, kuvat isoina ja rakenteen teemaisena. Kronologia on usein varma tapa tappaa lukijan mielenkiinto. Kirjassa omasta Seppälästään kertovat muun muassa Oliviankin sivuilta tutut Samu-Jussi Koski, Kira Gluschkoff ja Tuomas Laitinen.

Taidan muuten ottaa sen kotiäitikirjan tänään kotiin. On jo aika.

Pidin tosi paljon Anja Snellmanin uudesta kirjasta. Parvekejumalat on päräyttävän ajankohtainen, järkkymättömästi oikealla asialla ja ihastuttavan vihainen. Se ajaa naisen itsemääräämisoikeuden asiaa saarnaamatta.

Anja Snellman: Parvekejumalat. Otava, 2010. 316 sivua.

Parvekejumalat kertoo murrosikäisestä somalitytöstä Aniksesta ja nuoresta suomalaisesta Allasta. Molemmat asuvat Helsingin Vuosaaressa ja molemmat kapinoivat vanhempiensa edustamaa yhteisöä vastaan.

Aniksen isä on tiukka muslimi. Uskon koordinaatisto kieltää Anikselta melkein kaiken: paljaan pään, Madonnan konsertin ja poikaystävät. Aniksen isä on väkivaltainen ja äiti nujerrettu. Anista odottaa sukuelinten silpominen, pakkoavioliitto ja miehen palvelijana toimiminen.

Alla eli Alla-Zahra taas kapinoi vapautta vastaan niin sanotusti palaamalla islamiin. Allan äiti ja isä ovat olleet niin suvaitsevaisia, että sitä voisi kutsua heitteillejätöksi. Allan nuoruus on ollut viiltelyn, raiskauksen ja hylkäämisen värittämä. Niinpä hän tarttuu huiviin kuin pelastusrenkaaseen ja ryhtyy käännyttämään muitakin.

Luin Parvekejumalat melkein yhdeltä istumalta. Halusin kiihkeästi tietää, miten päähenkilöille käy. Ja koska Snellman kuljettaa Aniksen ja Allan tarinaa vuoroissa, odotin kiihkeästi myös heidän kohtaamistaan. Sitä ei tullut: maailmat pysyivät erillään.

Huomasin myös lukevani Parvekejumalia kuin tositarinaa. Jouduin oikein muistuttamaan itselleni, että Anja Snellman on keski-ikäinen kantasuomalainen eikä (edes entinen) teini-ikäinen somali. Se kertonee jotain kirjan imusta.

Olisi hienoa, jos Parvekejumalat jotenkin lisäisi ymmärtämystä maailmassa. Se tosin edellyttäisi, että sen lukijoiksi tulisivat kaikensorttiset kiihkouskovaiset.  Todennäköisesti eivät tule, vaan kirjan lukevat ne, jotka jo valmiiksi ajattelevat kuten Snellman ja minä: Että ihmiset ovat tasa-arvoisia kaikki, sekä miehet että naiset. Että naisen pitää saada itse päättää kehostaan. Että ihminen on arvokkaampi kuin mikään uskonto.

Ja lopuksi on sanottava, että jotain aika ärsyttävääkin Parvekejumalissa on.

Se on kovin tietoinen keinoistaan. Sen henkilöt ovat kovin tyypillisiä. Ja islamilaisperheen lapsien nimet (Anis, Manteli, Fenkoli, Räkättirastas...) ovat niin kovin keksittyjä että ainakin yksi työkaverini jättää kirjan sen takia lukematta.

Ei kannattaisi.

Suositus: Hänelle, joka mielestä yksityinen on poliittista.

Paketista tupsahti tänään kirja, joka helpottaa elämääni seuraavien kolmen viikon aikana.

Janne Hopsu, Lasse Lehtinen, Erkka V. Lehtola, Sanna Valkonen ja Kjell Westö: Intohimona jalkapallo. Keskusteleva kisapäiväkirja Etelä-Afrikka 2010. WSOY, 2010. 223 sivua.

Ei niin, että olisin jalkapallon uhri (terveisiä Soilalle Poriin!). Mies ei välitä kisoista sen enempää kuin minäkään, joten kisojen tuoma elämänmuutos tarkoittaa meille lähinnä sitä, että Kova laki on tauolla.

Futistulva on mediassa ja kaveripiirissä kuitenkin sitä luokkaa, että jotenkin siihen on osallistuttava. Tuskastuttavan pitkäniminen pieni kirja esittelee eri maiden jalkapallokulttuuria napakasti kuin hyvä nahkatakki. Lopussa on taulukko veikkausten tekemistä varten ja muistiinpanotilaa jokaiseen otteluun. Sitä tuskin käytän, mutta luulenpa, että luen kirjoittajien ajatuksia ottelun osapuolista aina sopivan tilaisuuden tullen.

Lukaisin jo suosikkini, Englannin, kuvauksen ja tutulta kuulosti. Ikävä kyllä.

Kjell Westöllä on näppinsä pelissä (heh) myös toisessa pienessä ja ajankohtaisessa kirjassa.

Claire Aho ja Kjell Westö: Helsinki 1968. WSOY, 2010. 106 sivua.

Claire Aho kuvasi kotikaupunkiaan Saksassa järjestettyyn näyttelyyn, jossa esiteltiin pohjoismaisia pääkaupunkeja. Nyt kuvia on koottu kirjaksi, johon Westö on kirjoittanut esseen siitä, miten aika ei koskaan ole ihan sitä miltä näyttää. Eero Aarnion Pastillien sijasta kodeissa istuttiin 1960-luvullakin ihan tavallisissa nojatuoleissa.

Se näkyy kuvissakin. Osa oli hellyttäviä ja kauniita, mutta suuri osa vain tylsiä. Maailma kuohui jossain ihan muualla kuin Ahon Helsingissä.

Claire Ahon valokuvia voi katsoa myös livenä Virka Galleriassa. Ilmaisnäyttely on avoinna 5. syyskuuta asti. Linkistä pääsee muuten myös verkkonäyttelyyn.

Gummeruksella on selvästi näkemys siitä, miten nuoret kaupunkilaiset nykyisin elävät. Ensin tuli Punainen mekko, nyt Julkeat. Molempien päähenkilö on nainen, joka ei halua opiskella, tehdä töitä tai kuulua mitenkään muutenkaan tähän niin sanottuun yhteiskuntaan.

Tai ehkä Gummeruksessa vain ikävöidään Tuomas Vimmaa.

Elina Loisa: Julkeat. Gummerus, 2010. 240 sivua.

Julkeat-romaanin nimetön minäkertoja on hyvin kaunis, hyvin älykäs ja hyvin itsekeskeinen nainen, joka käyttää muita suruttomasti hyväkseen yhdessä parhaan (ja ainoan) ystävänsä Maxin kanssa. Uhreista merkittävin on Anna, jota minäkertoja nimittää Pankkiautomaatiksi. Vähäpätöisempiä uhreja hän kutsuu säästöpossuiksi.

Nukuttujen päivien ja levottomien öiden juoni ajelehtii aina samaa rataa: baari, känni, sänky. Tätä minä ja Max nimittävät vapaudeksi.

Minua ärsytti Julkeissa melkein kaikki: sensaatiohakuisuus, latteus, mukarankkuus, minäkertojan taustalta löytynyt pakollinen teinitragedia, päähenkilöiden lapsellisuus. Hyvää kirjassa oli se, ettei se päättynyt suureen kääntymykseen, minäkertoja ja Max vain jatkoivat niin kuin siihenkin asti. Minä ja Max tuomitsevat sitoutumisen sekä yhteiskuntaan että ihmisiin (paitsi toisiinsa), mutta heillä ei ole niiden tilalle mitään. Minua tällainen näköalattomuus alkoi nopeasti tympiä. Jos siellä marginaalissa on noin tylsää, pysyn tosi mielelläni täällä ahtaassa keskiluokassa.

Satuin näkemään tv-haastattelun, jossa Loisa sanoi Julkeiden kertovan siitä, miten kova työelämä polttaa nuoria ihmisiä loppuun. Minä en sitä kirjasta tajunnut. Minäkertoja ja Max eivät nimittäin tee töitä, eivät ainakaan päivää kauempaa. Julkeiden nimeäminen työelämän huonontumisen kritiikiksi on sama kuin nimittäisi Matti Nykästä viinikulttuurin apostoliksi.

Loisa sanoi televisiossa myös halunneensa kirjoittaa kirjan, jossa pummius olisi "hyväksyttävä tai ainakin ymmärrettävä asia". Siinä hän tavallaan onnistui: ymmärsin minäkertojan ja Maxin valintojen syyksi välittömän hetkellisen mielihyvän (taksimatkaan saadut rahat, peti seuraavaksi yöksi, nousuhumalan tuoma euforia).

Sitä en ymmärtänyt, miksi minä ja Max eivät nähneet hetken mielihyvän johtavan pitkään onnettomuuteen. Sitäkään en ymmärtänyt, miksi kumpikin tuntui ajattelevan, että joku jossakin on heille velkaa elämän.

Parasta Julkeissa on, että se saa puhumaan. Referoin kirjaa täällä toimituksessa, ja ajauduimme kiihkeään keskusteluun siitä, miten erilainen suhde työhön 1980-luvulla syntyneillä on kuin meillä vanhemmilla. Tänään tosin luin Talouselämästä jutun, jonka mukaan myös 1970-luvulla syntyneet suhtautuvat työhön erittäin penseästi. Hmmm.

Suositus: Hänelle, jonka mielestä Helsinki 12 oli parasta ikinä.

PS: Oli pakko tarkistaa. Sekä Punaisen mekon että Julkeiden kannen on suunnitellut sama ihminen, Sanna-Reeta Meilahti. Ilmankos niissä on jotain samaa.