Pistäydyin pari päivää sitten Kampin Suomalaisessa Kirjakaupassa, joka oli sairauslomani aikana uusiutunut aika hienoksi. Se näyttää ihan eurooppalaiselta kirjakaupalta kahviloineen ja designsohvineen. Olisin ottanut kuvia iloksenne, mutta erittäin tympeä myyjä ilmoitti, etten saa kuvata.

Päädyin kauppaan ostaakseni Mondon uuden Berliini-matkaoppaan, mutta se oli kaupasta loppunut. Se erittäin tympeä myyjä suostui onneksi tilaamaan sen toisesta myymälästä.

Kuvassa Mondon Berliini-opas vuodelta 2005. Päättelin, että tarvitsen uuden, koska sen johdanto on nimetty Hetkien kaupungiksi...

Olen jotenkin ehdollistunut Mondon matkaoppaisiin. Ostan sellaisen aina kun voin. Tykkään niiden näkökulmista, suomalaisuudesta, selkeydestä ja siitä, että kirjoissa on paljon luettavaa. Esimerkiksi ne "näytämme sen mistä muut vain kertovat" -oppaat ovat aivan liian kirjavia ja sekavia askeettiselle minälleni.

Kaverit moittivat Mondon kirjojen karttoja huonoiksi tai olemattomiksi, mutta minua se ei haittaa. Kartat yleensä lähinnä ahdistavat minua. Olen karttalukutaidoton ja yritän valita matkaseuraksi jonkun, jolla on edes auttava suuntavaisto.

Tästä voittekin päätellä, että olen lähdössä Berliiniin. Pitkä viikonloppu odottaa parin viikon päässä. Matkaopas on siis hoidossa, mutta mitä muuta luettavaa pakkaan kassiini?

Auttakaa naista matkalla ja vinkatkaa hyvistä romaaneista, jotka sijoittuvat Berliiniin! Iloitsen toki muistakin vinkeistä en ole koskaan käynyt Berliinissä.

Nyt on niin, että vanhojen muisteleminen tuntuu tikkuiselta ja luettujen kirjojen pino lipaston päällä ahdistavalta. Siksi listaan valtaosan viime viikkoina lukemistani kirjoista yhteen postaukseen ja yritän päästä elämässä eteenpäin.

Voi olla, että ajatus on niin houkutteleva siksi, että yksi sairaslomapäivä on niin... täsmälleen samanlainen kuin edellinen. Hällä väliä, tästä lähtee.

José Saramago: Elefantin matka. Tammi, 2011. 226 sivua. Suomentanut Sanna Pernu.

José Saramago on vanha suosikkini. Elefantin matka kirja kertoo tosipohjaisen tarinan Salomo-nimisen norsun ja tämän Subho-hoitajan matkasta Portugalin hovista Itävaltaan 1500-luvulla. Se ei ole Saramagon paras, mutta se on vähän hauska, aika herkkä ja hyvin suloinen, ja kun se päättyy, elefanttia ja sen hoitajaa tulee ikävä.

Saramago runtelee kieltä tapansa mukaan ihan miten sattuu, mutta pakko siitä on tykätä. Erityisesti ihailen Saramagon tapaa kirjoittaa repliikit virkkeiden sisään. Sellaisesta selviää vain mestari.

Suositus: Hänelle, joka saa lukea ilman keskeytyksiä.

Ian McEwan: Polte. Otava, 2010. 378 sivua. Suomentanut Juhani Lindholm.

Ian McEwanin Polte on moitteeton "satiiri aikamme polttavimmasta ongelmasta", ihan kuten takakansi lupaa, ja ehkä juuri siksi olin tyytyväinen, kun se päättyi.

Aikamme ongelma on tietysti energiantuotanto ja minun ongelmani on se, että haluaisin aina pitää kirjan päähenkilöstä. En onnistunut löytämään mitään sympaattista tai arvokasta Michael Beardista, rietastelevasta ja nobeloidusta tiedemiehestä, joka napsii itselleen kunnian kuolleen alaisensa työstä. Valitan.

Suositus: Hänelle, joka uskoo äitinsäkin ajaneen lopulta vain omaa etuaan siellä synnytyslaitoksella

Keräilyerään sijoitan neljä kirjaa, jotka sekä luin että lopetin suuremmitta tunteitta.

Renate Dorrestein: Lainaa vain. WSOY, 2011. 240 sivua. Suomentanut Sanna Van Leeuwen. Nick Hornby: Juliet riisuttuna. WSOY, 2011. 357 sivua. Suomentanut J. Pekka Mäkelä. Arnaldur Indridason: Sameissa vesissä. Blue Moon, 2010. 265 sivua. Suomentanut Seija Holopainen. Li Kunwu ja P. Otie: Minun Kiinani: 1. Isän aika. WSOY, 2011. 254 sivua.

Jos lukisin kasasta vain yhden, se olisi Lainaa vain. Hollantilainen Renate Dorrestein kertoo piilojärkyttävän ja paikoitellen hauskan tarinan aivovaurion saaneesta Igorista, joka tapaa Lisan, joka löytää vauvan, joka vie sen Igorin nelikymppisen isoäidin Nettien luo, joka joutuu tekemään elämälleen jotain. Pidin siitä, että Dorrestein näytti maailman uudesta vinkkelistä ja kirjoitti vaivattomasti etenevän tarinan.

Juliet riisuttuna on Nick Hornbyn paluu juurille, musafriikkien maailmaan. Duncan fanittaa salaperäistä ja kadonnutta Tucker Crowea, joka yllättäen ottaa yhteyttä hänen tyttöystäväänsä Annieen. Ikävä kyllä tarina on samalla tavalla tunkkainen kuin se kundi, joka tuntee Neil Youngin levytykset ihan vähän liian yksityiskohtaisesti.

Sameissa vesissä on laatudekkari meille pohjoismaisten rikosten ystäville. Se alkaa, kun lasiin putoaa tyrmäystippoja ja etenee kuin juna läpi Islannin yhteiskunnan. Tykkäsin kovasti Arnaldur Indridasonin tämänkertaisesta päähenkilöstä Elinborgista ja hänen perheestään.

Dokkarisarjakuvat ovat suosikkejani ja diktatuurit kiinnostukseni hämäriä kohteita, kuten lukijat jo tietävät. Kiinaan sijoittuvan omaelämäkerrallisen trilogian pitäisi siis osua napakymppiin. Minun Kiinani -sarjan avausosa Isän aika onkin kiinnostava, mutta ei herkku. Se taitaa johtua makuuni vähän suttuisesta piirrosjäljestä (alla esimerkki graafisemmasta päästä). Aion kyllä lukea seuraavatkin osat.

Huh. Nyt tuntuu jo paljon paremmalta. Eikö teistäkin?

Sen kunniaksi, että muutaman tunnin kuluttua lähden taas Lontooseen, on aika esitellä talven ihastuttavin elämäkerta. Tai siis ihastuttavin ainakin meidän anglofriikkien mielestä. Muut saattavat pitää sitä hupsuna ja elitistisenä.

Puhun tietysti Mitfordin tytöistä.

.

Mary S. Lovell: Mitfordin tytöt sodassa ja rakkaudessa. Schildts, 2010. 476 sivua. Suomentanut Titia Schuurman.

Olin säästellyt Mary S. Lovellin kirjaa jouluherkukseni, mutta vihaiset linnut pakottivat minut lykkäämään lukemista uuteen vuoteen. Sittenkin luin sitä hitaasti, vaikka nautin joka luvusta. Tuijotin sisarusten kuvia lumoutuneena ja siteerasin tekstiä puolisolleni, joka ei edes yrittänyt peitellä tuskastumistaan. Tämä taitaa olla  naisten kirja.

Siltä varalta, että joku ei tiedä, kerrottakoon, että Mitfordin tytöt tarkoittaa aristokraattisen englantilaisperheen kuutta kaunista ja älykästä tytärtä.

Jessicasta tuli kommunisti, Dianasta fasisti ja Nancystä menestyskirjailija (en käsitä, miksen ole lukenut hänen kirjojaan – onko joku muu?). Unity onnistui hankkiutumaan Adolf Hitlerin sydänystäväksi ja Deborah nai herttuan. Pamela sentään eli tavallista maalaiselämää. Sisarusten ystäväpiiri vilisee sellaisia nimiä kuin Winstron Churchill, John Kennedy ja Evelyn Waugh.

Mitfordien jännittävä elämä kuvaa hyvin heidän aikaansa. He kävivät perheen sisällä samoja sotia kuin koko maailma, ja perheen tarinassa heijastuu myös koko yhteiskunnan muutos. Siinä missä Sydney-äiti hädin tuskin pärjää viiden palvelijan turvin, Jessica saa hoitaa kotinsa itse.

Ja Lovell on tehnyt hienoa työtä. Hän on hankkinut valtavasti tietoa, mutta ei jää sen vangiksi. Hän kertoo kolmiulotteisista ihmisistä, sellaisilla joissa on sekä hyviä että huonoja puolia, hirveästi heikkouksia ja paljon ihailtavaa. Joistakin pitää enemmän, joistakin vähemmän, mutta kaikkia kohtaan tuntee jotain.

Hmmm. Alkoi juuri tehdä mieli teetä ja skonsseja. Ehkä huomenna.

Suositus: Hänelle, joka yrittää elää niin kuin Keep calm and carry on opettaa.

PS. Aloitan siis kohta loman, joka kestää koko ensi viikonkin. Bloggaan kyllä sinäkin aikana, mutta harvakseltaan.

Kirjapeto ehdotti, että me kirjabloggaajatkin alamme julkaista päivän asukuvia. Heh. Minulla on tänään mustat pillifarkut (Crocker), bikernilkkurit (Ash) ja ylisuuri, ohut, musta puuvillaneule (Cos) sekä hiehonmuotoinen peiliriipus (titiMadam), rannekoru (Tiffany) ja metallilaattakorvikset (Kauppatorin turistikoju). Kuten eilen ja esimerkiksi Taiteiden yössä.

Heh.

Mutta kirjoista ja muodista tuli mieleen tämä Kate Spaden laukku. Mitäs tykkäätte?

Kuvat Kate Spade.

Minä tykkään. Mutta koska pieni veska maksaa 325 euroa, jätän sen odottamaan seuraavaa elämää.

Illalla pakkaan vähän isomman laukun ja lähden Lontooseen. Se tarkoittaa, että Kirjasieppo vaikenee loppuviikoksi. Tavataan maanantaina!

Joinakin päivinä rakastan työtäni enemmän kuin toisina. Niin kuin maanantaina, kun palasin töihin parin päivän loman jälkeen ja löysin pöydältäni ihanan kirjan.

Kaisa ja Christoffer Leka: Tour d'Europe. Absolute Truth Press, 2010. 476 sivua.

Tour d'Europe on sarjakuvaromaani Kaisa ja Christoffer Lekan pyörämatkasta Porvoosta Nizzaan. Hankkeen vaikeusastetta lisää se, että Kaisan molemmat jalat on amputoitu ja Christoffer "näyttää siltä, ettei niin heikon ihmisen pitäisi kyetä käymään edes kaupassa saati sitten pyöräilemään Manner-Euroopan halki". Koska molemmat Lekat ovat joogeja, matkasta tulee tietysti yhtä paljon retki ihmisen sisään kuin Ranskaankin.

Luin kirjajärkäleen eilen yhdeltä istumalta, koska en malttanut laskea sitä käsistä. Englanninkielisessä kirjassa on vuorotellen lyhyitä joogisfilosofisia lukuja ja pitkiä sarjakuvajaksoja. Jos joogafilosofia tökkii, välitekstit voi hyvin jättää lukematta ilman että tarinan seuraaminen kärsii vähääkään.

Rakastin kirjan itseironista huumoria. Varsinkin Kaisan ajatuskuplat naurattivat minua ääneen. Tour d'Europe uhkuu rakkautta ja hyvää mieltä.

Suositus: Hänelle, joka on joskus pyöräillyt.

PS. Rakastin myös sitä, miten pieni kustantamo kertoi uudesta teoksestaan.

Olivian toimitukseen tuli ensin kirje, jossa oli valokuva ja lyhyt viesti tulossa olevasta matkasta. Seuraavana päivänä saimme seuraavan kirjeen, seuraavana taas yhden ja niin edelleen. Jokaisessa oli jotain kirjaan liittyvää: postikorttisarja pyöräjoogasta, Le Prologue -kirja, sanomalehti.

Lopuksi pöydälleni löysi tiensä itse kirja. Kaikki oli tehty kauniisti, katsokaa vaikka näitä graafikkomme Hanna Kahranahon ottamia (kiitos!) kuvia:

Halusin näyttää nämä teille, koska kaikesta toimitukseen tulevasta markkinointimateriaalista nämä ovat ehdottomasti ihanimmat. Alimmassa kuvassa näkyy myös Lekan piirrostyyli.