Kuten Kirjasiepon lukijat tietävät, olen Margaret Atwood -fani. Herran tarhurit oli minusta kuten edeltäjänsäkin: ihan parasta luettavaa. Se oli vetävä, ajankohtainen ja mielikuvitusta kiihottava.

Margaret Atwood: Herran tarhurit. Otava, 2010. 523 sivua. Suomentanut Kristiina Drews.

Ellei Atwood olisi niin taitava, Herran tarhurit tosin olisi sekasotku. Kirja koostuu kahden kertojan nykyhetkestä, takaumista ja muistoista, joita rytmittävät saarnat ja virret. Koska Atwood on Atwood, luin kirjan kuin dekkarin.

Herran tarhurit on kultti, jonka jäsenet palvovat luontoa, pukeutuvat huonosti eivätkä syö mitään, millä on kasvot. Lahkon johtaja Aatami Ensimmäinen ennustaa vedetöntä tulvaa ja uskoo luomuelämän olevan avain pelastukseen. Lahkolaiset palvovat pyhimyksinä esimerkiksi Jacques Cousteuta ja Dian Fosseytä.

Luomuilusta ei kuitenkaan ole pelastusta. Kirjan alkaessa virusepidemia on jo tuhonnut melkein koko ihmiskunnan. Autiokaupungeissa vilisee pesunäätiä, lemmaksia ja muita geenimanipulaation tuotoksia. Entiset tarhurit Toby ja Ren ovat elossa, mutta tietämättömiä toisistaan.

Atwood kuljettaa tarinaa Tobyn ja Renin, kahden eri-ikäisen naisen muistojen kautta. Molemmat ovat niin eläviä ihmisiä, että Herran tarhurit on kaikesta scifi-aineistostaan huolimatta tarina naisista.

Tobyn, Renin ja muiden naisten ystävyys tuo kirjaan sen tarvitseman valon. Naisten välinen solidaarisuus kantaa heitä mahdottomilta tuntuvien tilanteiden läpi. Kirjan miehet ovat selvästi heikompia astioita, aika yksiulotteisia hahmoja.

Kiinnostavaa oli sekin, että Herran tarhurit päättyy samaan kuin Atwoodin toinen dystopia, Oryx ja Crake. Siinä päähenkilöitä ovat miehet ja teemana kyvyttömyys rakastaa, ehkä. Luin Oryxin ja Craken niin kauan sitten, etten muista tarkasti.

Mitä kirjan loppu teidän mielestänne tarkoitti? Keitä ovat ne lähestyvät laulavat hahmot? Mitä tapahtuu seuraavaksi?

Sitten jotain vähän muuta.

Innostuin niin siitä, että Riikka Pulkkinen kommentoi Totta-lukupiiriä, että halusin tähänkin Lukupiiriin jotakin ekstraa.

Margaret Atwoodia en tohtinut lähestyä (ja epäilen, ettei hän osaa suomea osallistuakseen keskusteluun), joten meilasin kirjan suomentaneelle Kristiina Drewsille. Hän on nimittäin tehnyt hienoa työtä Herran tarhureiden kanssa, ja halusin kuulla siitä lisää.

Niinpä esitin muutaman kysymyksen. Sain vastaukset melkein heti, ja ilokseni Kristiina Drews lupasi myös vastata lukijoiden mahdollisiin kysymyksiin kommenttiosiossa.

1. Kuinka vaikeaa oli keksiä sanoja asioille, joita ei vielä ole?

"Kirjahan on tavallaan jatkoa  romaanille Oryx ja Crake, joten osa uudissanoista on peräisin jo sieltä. Tosin Oryxia ja Crakea kääntäessäni en arvannut, että kirjailija tekisi tarinaan jatko-osan. Tai oikeastaan Herran tarhurit ei ole jatko-osa, vaan "stereofoninen rinnakkaisteos" tai jotain sinnepäin, niin kuin kirjailija on itse sanonut. Eli se tapahtuu suunnilleen samaan aikaan kuin O&C – ja päättyy samaan tilanteeseen. Harmittavaa sikäli, että kaikki tietysti tahtoisivat tietää, mitä sitten tapahtuu. No, ehkä kirjailija vielä kertoo senkin, kuka tietää.

Uudissanojen keksiminen on aina hauskaa. Joskus kestää aikansa ennen kuin löytää sellaisen ratkaisun, joka tyydyttää sekä kääntäjää että kustannustoimittajaa ja sitten toivottavasti myös lukijaa. Nämä pähkinät ovat suomentajalle työn herkkupaloja, ikään kuin rusinoita pullassa, ja niiden pohtiminen on kutkuttavaa. Ne vaativat myös kypsyttelyä, ja joskus käy niin, että jälkeenpäin keksii vielä herkullisempia ratkaisuja - sitten kun kirja on jo ilmestynyt. Mutta sitä on turha jäädä suremaan.

Lisäksi sanoisin, että erikoisten termien ja uudissanojen kehittely tekee tavallaan kääntäjän työn yleisölle näkyväksi – mutta sitä paljon tärkeämpää on tekstin yleinen uskottavuus, toimivuus, sujuvuus, miten sitä sitten luonnehtiikin."

2. Miten loit Tobyn ja Renin äänet?

"Ne syntyivät tekstistä. Alusta alkaen oli selvä, että Renin "puhe" on rennompaa ja puhekielisempää kuin Tobyn, joka taas on aavistuksen virallisempi ja kirjakielisempi. Toisaalta kukaan ei ole puheissaan aukottoman johdonmukainen. Tobyn ja Renin äänien etsiminen vei aikansa ja vaati kypsyttelyä, mutta sujui lopulta melko luonnollisesti."

3. Kauanko suomensit kirjaa?

"Kauan, yli vuoden. Urakka oli mittava, mutta tein kyllä siinä välissä muutakin.

4. Olitko yhteydessä Atwoodiin?

"Olin aikeissa, mutta lopulta en kuitenkaan kirjoittanut. Olen joskus aiemmin kysynyt kirjailijalta jotakin asiaa, joka ei ole auennut, ja saanut hyviä vastauksia. Olen myös tavannut hänet pari kertaa, eikä kynnys sähköpostin lähettämiseen olisi korkea, mutta nyt siihen ei tullut tarvetta.

Suomentajalle suurin ongelma on aina se, miten asiat sanotaan suomeksi – ja siinä kirjailija ei voi auttaa. Mielelläni tapaan Atwoodin kun tilaisuus taas tarjoutuu ja jututan häntä kirjasta."

No niin, nyt on teidän vuoronne. Ajatuksia kirjasta? Kysymyksiä Kristiina Drewsille?

Kirjasiepon sisarblogi Henkarikohtaista julisti tänään kilpailun, jossa voi voittaa Marimekon kirjoja. Käykää osallistumassa! Vastaukset siis sinne, ei tänne.

Minä puolestaan julistan seuraavan Lukupiiri-kirjan, joka on myös ensi viikolla ilmestyvän Olivian Jos on aikaa vain yhteen -kirja: Margaret Atwoodin Herran tarhurit. Keskustelu alkaa 24. marraskuuta.

Margaret Atwood: Herran tarhurit. Otava, 2010. 521 sivua. Suomentanut Kristiina Drews.

Tervetuloa mukaan!

Ensin on sanottava, että rakastin Totta-kirjaa. Halusin aloittaa sen uudestaan alusta heti kun sain sen loppuun. Pidin sen lauseista ja rakenteesta ja siitä, miten ihmiset paljastuivat vähitellen.

Riikka Pulkkinen: Totta. Otava, 2010. 333 sivua.

Riikka Pulkkisen toinen romaani kertoo rakkaudesta. Se kertoo myös muistoista, kuolemasta ja luopumisesta, mutta minulle se oli ennen kaikkea kirja rakkaudesta. Teemat ovat isoja ja ajatukset raskaita, mutta Pulkkinen onnistuu kirjoittamaan kauniisti ja kevyesti.

Tarina kulkee kahdessa aikatasossa. Nykyhetkessä Alhqvistien perheen isoäiti, psykologian professori Elsa tekee kuolemaa. Hänen miehensä Martti, tyttärensä Eleonoora ja tyttärentyttärensä Anna yrittävät sopeutua lähestyvään eroon kukin tavallaan. Jostain komerojen kätköistä löytyy mekko ja sen mukana tarina Eevasta, Ahlqvistien 1960-luvulla palkkaamasta lastenhoitajasta, jota Martti rakasti kiihkeästi.

Mekko on hieno symboli, tietysti. Se on naisen rooli, se mikä puetaan päälle ja joka näkyy.

Minusta Pulkkisen naiset olivat kaikki kiehtovia, paljon kiehtovampia kuin miehet.

Samaistuin ehkä eniten Eleonooraan, vahvaan suorittajaan, joka muuttuu herkästä Ella-lapsesta vakavaksi ja vastuulliseksi lääkäriksi, jonka on vaikea hellittää. Minua kosketti se, miten Martin ja Eevan rakkaustarina vaikutti häneen, vaikka (tai ehkä koska) siitä vaiettiin hänen ympärillään.

Elsaa taas vähän ihailin. Hän oli selvästi aikaansa edellä, loi uraa ja teki itsenäisiä päätöksiä, uskoi lapsensa Eevan ja vähän Martinkin hoitoon. Anna vähän ärsytti minua, mikä johtuu varmaan siitä, että minäkin olen maannut pitkään lattialla rakkauden loputtua.

Eevasta lukija taas ei oikein tiedä mitään. Hänen tarinansa kertoo Anna, siis kuvittelee. Anna ei tunne Eevaa, mutta tämän tunteet ovat hänelle totta. Myös Annalla on ollut suhde pienen tytön isään. Eeva on itselleen ja ystävilleen ihan toinen kuin Annan kertomuksessa. Lukijalle molemmat ovat totta.

Mitä te ajattelitte Pulkkisen naisista?

Minä mietin kirjaa lukiessani paljon rakastamista. Eevan ja Martin rakkaus on suurta ja kiihkeää, mutta minulle suurempaa oli Elsan ja Martin rakkaus. Se kesti vuosikymmenet, se kesti rakastavaisten muuttumisen, se kesti elämän isot murheet. Minusta hieno symboli oli sekin, että Martti, menestynyt taiteilija, alkoi maalata Elsaa ensimmäisen kerran vasta tämän tehdessä kuolemaa. Ehkä Elsa oli ollut niin lähellä, ettei hän ollut nähnyt Elsaa tarkasti? Tai ehkä maalata voi vain sellaisen, josta pitää luopua?

Olinkohan muuten vähän pettynyt siihen, mitä muistin ja tarinoiden kerrosten alta lopulta paljastui? Ehkä sellainen tunne häivähti hetken mielessäni, mutta en tiedä mistä se johtuu.

Kommentteja? Ehdittekö lukea?

Alkavan pimeän vuodenajan kunniaksi päätin potkaista Kirjasiepon lukupiirin uudelleen käyntiin. Koska joudun valitsemaan ja aikatauluttamaan lukemistani Olivian kirjasivujen takia, päätin myös tehdä asian itselleni mahdollisimman helpoksi. Niinpä Olivian Jos on aikaa vain yhteen -kirja on samalla myös Kirjasiepon lukupiirikirja.

Ensi viikolla ilmestyvässä lehdessä JOAVY-kirja on Riikka Pulkkisen Totta. Lehti ilmestyy tilaajille tiistaina ja kauppoihin keskiviikkona. Keskustelu kirjasta alkaa tällä kertaa viikon kuluttua lehden ilmestymisestä eli keskiviikkona 27. lokakuuta.

Riikka Pulkkinen: Totta. Otava, 2010. 333 sivua.

Ensi kerralla varoitusaikaa on (todennäköisesti) enemmän. Toivottavasti mahdollisimman moni ehtii mukaan nytkin!

Ensin pahoittelut aikataulujen pettämisestä. Lehti menee painoon perjantaina, joten nämä lomani jälkeiset työpäivät ovat olleet sekavia ja täynnä. Pöydälläni odotti valtava pino printtejä luettavaksi, ja kokouksissakin piti istua. Siksi lukupiiripostaus myöhästyi päivällä, enkä ole ehtinyt purkaa yhtään viime viikkoina lukemiani kirjoja blogiin asti.

Sitten asiaan.

Kaikki onnelliset perheet valikoitui Kirjasiepon lukupiirikirjaksi Tanjan suosituksesta. En ollut aiemmin lukenut J.P, Pulkkista syistä, jotka liittyvät omiin ennakkoluuloihini: jostain syystä ärsyynnyin siitä, miten paljon Pulkkisen typerästi nimettyä esikoista Ohi liitävä enkeli hehkutettiin ja pistin miehen boikottiin. (Kyllä, minulla on taipumusta pikkumaisuuteen.) No, Kaikki onnelliset perheet oli myönteinen yllätys.

J.P. Pulkkinen: Kaikki onnelliset perheet. Teos, 2008. 206 sivua.

Sanotaan nyt ensin se ilmeinen. Kirjan nimi viittaa tietysti Tolstoin lauseeseen, jonka mukaan kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, mutta jokainen onneton perhe onneton omalla tavallaan. En ole mikään venäläisten klassikoiden tuntija, mutta minusta KOP:ssa (kuten aion kirjaa jatkossa nimittää) on paljon Tsehovia. Kirjan ihmiset elävät porvarillista hyvinvointia: he matkustelevat, järjestävät juhlia ja tekevät älytöitä. He myös tuntuvat vähän väsyneen mukavassa elämässään. Todellisuus ja syvät tunteet ovat jossain muualla.

Jossain muualla -tunnetta vahvistaa tietysti se, että kirjan kertoja katsoo päähenkilöitä sivusta. Neurobiologi Johannes Kairo kertoo, miten hänen ystävänsä Antti ja Sara rakastuvat ja jättävät perheensä. Vaikka molemmat kantavat sisällään surua ja löytävät toisistaan sielunkumppanin, heidän rakkautensa tuntuu viileältä. Vai mitä mieltä muut ovat?

Minuun viileys tarttui. Etukäteen ajattelin, että samaistuisin naistenlehden toimituspäällikkönä työskentelevään Saraan, mutta niin ei käynyt. Kiinnostuin kaikista Pulkkisen henkilöistä, mutta en tuntenut syvästi mitään. Tämä ei ole moite. Välillä on hyvä lukea ensisijaisesti päällä eikä sydämellä. KOP sai minut analysoimaan lähipiirini parisuhteita ja miettimään, mitkä voimat niissä vaikuttavat. Esimerkiksi tämä kohta on minusta hieno:

"Vanha avioliitto on hidas ja sokea ja helppo vallata ja on sen jälkeen pelkkä ontto linnake. Mutta muurit ovat paikoillaan, linnake näyttää vakaalta ja lukot kalahtelevat ilkeästi."

Pidin paljon Pulkkisen kielestä, joka on ekologista ja kuvaavaa. Sisäinen editoijani sai levätä, mikä on aina helpotus. Kun työkseen parantelee tekstiä, alkaa helposti vapaa-ajallakin vetää yli turhia sanoja.

Mitä mieltä muut ovat? Muistiko kukaan edes Lukupiiriä?