Karoliina lähetti minulle blogihaasteen Kirjavassa kammarissaan. Kiitos. Ja eikun vastamaan!

Kuka? Olivian toimituspäällikkö, joka elää kirja kädessä. Hyvässä ja pahassa porilainen, joka työskentelee Helsingissä ja asuu Espoossa. Tykkää huonoistakin kirjoista.

Mitä? Kirjoja ja lukemista, pelkästään. Kirjasuosituksia rytmittävät Kuukauden klassikko, Runo viikonvaihteeksi, Ariston aarteet, vieraat ja arvonnat. Enemmän tekisin, jos muilta töiltäni ehtisin.

Missä? Luen bussissa matkalla töihin ja töistä. Aina luen illalla ennen nukahtamista. Joskus luen sängyllä koko kauniin päivän. Satunnaisesti luen yöllä, kun puoliso nukkuu ja minä en. Bloggaan yleensä töissä joko työtehtävien lomassa tai työpäivän päätteeksi.

Milloin? Katso edellinen vastaus. Pyrin bloggaamaan vähintään neljänä päivänä viikossa.

Millä? Tekstit syntyvät omppukoneilla ja kuvat otan nykyisin iPhonen Hipstamatic-sovelluksella. Mitäs tykkäätte?

Mitä mielessä? Sairausloman loppuminen. Vaalit. Kuninkaan puhe. Oranssit tulppaanit. Berliini.

Keitähän tähän on jo haastettu? Varmaan suunnilleen kaikki kirjabloggaajat. Haastan vuorostani Olivian uuden Puuterituiskua-blogin Johannan, K-blogin Jennin ja Nora exlibriksen Nooran.

Pistäydyin pari päivää sitten Kampin Suomalaisessa Kirjakaupassa, joka oli sairauslomani aikana uusiutunut aika hienoksi. Se näyttää ihan eurooppalaiselta kirjakaupalta kahviloineen ja designsohvineen. Olisin ottanut kuvia iloksenne, mutta erittäin tympeä myyjä ilmoitti, etten saa kuvata.

Päädyin kauppaan ostaakseni Mondon uuden Berliini-matkaoppaan, mutta se oli kaupasta loppunut. Se erittäin tympeä myyjä suostui onneksi tilaamaan sen toisesta myymälästä.

Kuvassa Mondon Berliini-opas vuodelta 2005. Päättelin, että tarvitsen uuden, koska sen johdanto on nimetty Hetkien kaupungiksi...

Olen jotenkin ehdollistunut Mondon matkaoppaisiin. Ostan sellaisen aina kun voin. Tykkään niiden näkökulmista, suomalaisuudesta, selkeydestä ja siitä, että kirjoissa on paljon luettavaa. Esimerkiksi ne "näytämme sen mistä muut vain kertovat" -oppaat ovat aivan liian kirjavia ja sekavia askeettiselle minälleni.

Kaverit moittivat Mondon kirjojen karttoja huonoiksi tai olemattomiksi, mutta minua se ei haittaa. Kartat yleensä lähinnä ahdistavat minua. Olen karttalukutaidoton ja yritän valita matkaseuraksi jonkun, jolla on edes auttava suuntavaisto.

Tästä voittekin päätellä, että olen lähdössä Berliiniin. Pitkä viikonloppu odottaa parin viikon päässä. Matkaopas on siis hoidossa, mutta mitä muuta luettavaa pakkaan kassiini?

Auttakaa naista matkalla ja vinkatkaa hyvistä romaaneista, jotka sijoittuvat Berliiniin! Iloitsen toki muistakin vinkeistä en ole koskaan käynyt Berliinissä.

Klassikko on jäänyt väliin jo useampana kuukautena, mistä pahoittelut. Yritän parantaa tapani. Huhtikuun, tuon kuukausista julmimman, klassikoksi pitää tietysti valita jotain T.S. Eliotilta. Samalla tulee hoidettua runo viikonvaihteeksi.

T. S. Eliot: The Waste Land and other Poems. Faber and Faber, 1999. 80 sivua.

Hyllyssäni on Eliotia vain pieni ja kohtuullisen vähän luettu kirja nimeltä The Waste Land and other Poems. Tuo huhtikuu-sitaatti on peräisin kirjan nimirunosta, joka suomeksi tunnetaan nimellä Autio maa. Se menee näin:

"April is the cruellest month, breeding Lilacs out of the dead land, mixing Memory with desire, stirring Dead roots with spring rain."

Alkuperäinen (ehkä Lauri Viljasen) suomennos kuuluu näin:

"Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa muiston ja pyyteen, kiihoittaa uneliaita juuria kevätsateella."'

Ville Repo on suomentanut saman runon Tähtien väri -antologiaan näin:

"Huhtikuu on julmin kuukausi, nostattaa syreeneitä kuolleesta maasta, sekoittaa muiston ja halun, herättelee turtia juuria kevätsateella."

Kummasta pidätte enemmän? Minä arvostan Viljasen rytmiä, mutta Repon sanavalintoja.

Tähtien väri on muuten yksi useimmin selailemiani kirjoja. En ole lukenut sitä koskaan kokonaan, mutta se ei koskaan ole ollut karsintavaarassa, kun siivoan hyllyäni. Se on kokoelma amerikkalaista runoutta: muun muassa Walt Whitmania, Emily Dickinsonia ja e.e. cummingsia. Repo myös kertoo runoilijoista ja antaa apuja runojen tulkintaan. Hyvin sivistävä teos, siis.

Toimittanut Ville Repo: Tähtien väri. Valikoima amerikkalaista runoutta. WSOY, 1992. 230 sivua.

Suosikkini joukosta on juuri T.S. Eliot. En edes yritä ymmärtää hänen runojensa sisältämiä viittauksia, mutta nautin siitä miltä ne tuntuvat suussa. Luen niitä ääneen kun olen yksin kotona (puolisoni on niin sanotusti runousrajoitteinen, elleivät runot ole pohjanmaaksi kirjoitettuja). Sanat jäävät mieleen ja elämään, mistä tuo huhtikuu on kuukausista julmin -sitaatti on hyvä esimerkki. Useimmat tuskin tietävät sen olevan Eliotilta peräisin.

Rakastan esimerkiksi J. Alfred Prufrockin lemmenlaulun alkua (siis heti sen Dante-sitaatin jälkeen):

"Siis, sinä ja minä, lähdetään, kun ilta on taivasta vasten levällään kuin eetterin tainnuttama potilas; kautta tiettyjen katujen, puolityhjien, mumisevien lymypaikkojen, yhden levottoman yön halpojen hotelleiden ja sahanpuruisten osterikellareiden: katujen kuin uuvuttavan todistelun kavalasti tarkoitetun johdattamaan sinut musertavaan kysymykseen... Ah, älä kysy: "Mihin?" Lähdetään vieraskäyntimme tekemään."

Varsinkin nuo kolme ensimmäistä riviä jäävät soimaan päähäni, toistumaan kuin loitsu, kiertämään kehää.

Runous sopii tähän päivään siksikin, että olen lukenut uutta O Magazinea. Sen teemana on runous. Nettisivuiltakin löytyy Maya Angeloun haastattelu ja runo, joka suorastaan vaatii saada tulla luetuksi ääneen.

Mutta nyt kohti huhtikuuta! Lumisadekin loppui sopivasti.

PS. Jos joku ihmettelee, miksi puhun huhtikuusta, selvennettäköön että elän täällä blogissakin aikakauslehtiaikaa. Aikakauslehdethän ilmestyvät etuajassa: huhtikuun Olivia ilmestyy maaliskuussa. Niinpä valitsen kuukauden klassikon aina edelliskuun viimeisenä perjantaina. Siis silloin kun muistan.

Tunnustan: olen kirjallinen takinkääntäjä.

Niinhän siinä kävi, että kun annoin Monika Fagerholmille aikaa, ihastuin syvästi. Työkaverini, Fagerholm-fani Liisa totesi, ettei siihen yleensä kyllä tarvita kahta välilevyleikkausta, mutta minä taidan olla vähän vaikea tapaus.

Ensin taustaa (jonka jotkut lukijat saattavat muistaakin). Jätin Säihkenäyttämön tuoreeltaan kesken vain muutaman sivun jälkeen, koska en ymmärtänyt kirjasta mitään. Tämän  tunnustamisesta nousi jonkinlainen kiihkeä keskustelu täällä blogissa, mikä yhdessä ystävieni painostuksen kanssa sai minut lupaamaan, että annan kirjalle vielä joskus uuden mahdollisuuden.

Kun myöhemmin törmäsin Amerikkalaisen tytön pokkariversioon, ostin sen hyllyyni siltä varalta, että maltan joskus aloittaa alusta. No, välilevyn pullistuma tarjosi kerrankin tarpeeksi aikaa.

Monika Fagerholm: Amerikkalainen tyttö. Teos, 2004. 530 sivua. Suomennos Liisa Ryömä.

Amerikkalainen tyttö oli minusta niin kiehtova ja jännittävä kirja, etten ymmärrä miksen sitä aikoinaan lukenut. Minua kiehtoi erityisesti Sandra Wärnin ja Doris Flinkenbergin ystävyys (tai rakkaus) – paljon enemmän kuin se, mitä amerikkalaiselle tytölle oikeastaan lopulta tapahtui.

Kirjahan sijoittuu Seutu-nimiselle alueelle ja 1960–70-luvuille. Eddie-niminen tyttö hukkuu lampeen, mistä syntyy huhujen, kuiskausten ja tarinoiden kierre.

Fagerholm kirjoittaa sirpaleista ja moninäkökulmaista tarinaa, joka toistaa, kertaa ja kierrättää tapahtumia. Kirja tuotti minulle valtavasti oivalluksen ja ilon hetkiä.

Monika Fagerholm: Säihkenäyttämö. Teos, 2009. 456 sivua. Suomennos Liisa Ryömä.

Kun olin saanut Amerikkalaisen tytön loppuun, pakotin Liisan lainaamaan minulle Säihkenäyttämön. Pidin siitäkin paljon, mutta Liisa saa kyllä kirjansa takaisin.

Säihkenäyttämö on niin sanotusti itsenäinen jatko-osa Amerikkalaiselle tytölle. Sen tapahtumat sijoittuvat samalle seudulle ja siinä on samoja ihmisiä kuin edeltäjässä. Se on jos vielä toisteisempi ja sirpaleisempi kuin edeltäjänsä. Minusta se on myös väkinäisempi, pinnistetympi ja itsetietoisempi kuin edeltäjänsä.

Säihkenäyttämö sai minut kuitenkin ajattelemaan muistamista ja totuutta: Mikä sellainen, johon uskon, on keksittyä? Tai väärä tulkinta? Kenen totuus on se oikea? Ei kenenkään? Kaikkien?

Löysin myös paljon itselleni tosi ajatuksia, sellaisen kuin tämä:

"Joten oli se tulevaisuus millainen tahansa, oikeustiede, kaikki talot joissa hän on asuva ja jotka omistava, kaikki kiinteistöt – niin hän tietää NYT, että juuri tämä näkymä, näkymä kioskin tiskin takaa tai kioskin ovelta missä hän aina seisoi tupakalla, sama tori, tämä tori, seudulla, kunnankeskus jota hän on tuijottanut kauimmin elämässään tulee pysymään hänessä pisimpään. Olemaan hänen kaikkein omintaan, riippumatta siitä tarkoittaako se jotain vai ei."

Edelleen kritisoin molempien romaanien alkuja, mutta varsinkin Säihkenäyttämöä. En suosittele Säihkenäyttämöä hänelle, joka ei ole lukenut Amerikkalaista tyttöä. Itse asiassa ne kannattaa lukea peräkkäin, yhteen menoon. Enkä ottaisi jatkossakaan kumpaakaan kirjaa bussilukemiseksi. Mutta ajan kanssa nautittavaksi suosittelen niitä empimättä.

Suositus: Hänelle, joka ehtii seurata lumen sulamista.

Kiitos kaikille myötätunnosta! Kävin sairaalassakin vilkaisemassa blogin kommentteja, vaikken jaksanut niihin vastata, ja kovasti ne lohduttivat. Podin siis massiivista välilevyn pullistumaa, joka leikattiin vajaa viikko sitten.

Sairaala on ollut sisarbloggaaja Stellankin ohjelmassa, kuten tästä ja tästä näkyy. Minun toipilasaikaani kuuluvat ikävä kyllä skumpan ja synttäribileiden sijasta kipulääkkeet ja romanttiset komediat. Elämä Espoossa on erilaista kuin Helsingissä. Huoh.

Stellan innoittamana kuvasin kuitenkin näkymän sairaalasta. Terveisiä Jorvin K4:lle! Iso kiitos hyvästä hoidosta!

.

Kuva huoneen 12 sängystä 3.

Ja koska sairaalasängyssä ei voinut katsoa telkkaria, turvauduin Agatha Christieen. Mies roudasi niitä kotoa yhden illassa ja Niina lähetti töistä ne, jotka unohtuivat sinne, mistä olen molemmille ikuisesti kiitollinen. Tai kesään asti ainakin. Enkä läheskään niin paljon kuin niistä kipupiikeistä, jotka hoitajat minuun pistivät.

.

Luettu. Kuva kotoa.

No, nyt olen kotona ja televisioksi nimetyn taikaboksin ulottuvilla. Silloin kun en tuijota Kahden viikon iskuaikaa tai nuku, luen Jonathan Franzenin Freedomia, mitä pidän todisteena siitä, etteivät aivoni ole sittenkään sulaneet. Jee!

Oloni on hyvä, mutten vielä saa istua tuntia kauempaa. Se on toistaiseksi helppoa, koska en jaksa kuin puolet siitä. Ja aika tulee täyteen än yy tee nyt.

Hyvänen aika! Meinasin unohtaa Olivian hyvät teot. Teemme joka kuukausi jonkin pienen hyvän teon. Voit vaikuttaa siihen, mitä ne ovat. Osallistuminen voi tuottaa kirjapalkinnon.

Ja maaliskuun hyvään tekoon voit jo osallistua: ohjeet tuossa vieressä. Meiltä kirjasiepoilta kertyy luettavaa aika kasa, eikö?