Pitäisi purkaa sitä viime viikolla luettujen kirjojen pinoa, mutten malta. Satuin nimittäin aamulla katsomaan pari vuotta sitten valmistunutta Ameliaa. Hilary Swankin tähdittämä elokuva on elämäkerta Amelia Earhartista, naisesta joka ensimmäisenä lensi yli Atlantin ja joka katosi yrittäessään lentää maailman ympäri.

Leffa oli tylsä mutta toi mieleeni ihanan kirjan, josta olen joskus tässä blogissa maininnut, mutta jonka näin naistenpäivän kunniaksi ajattelin ottaa taas esiin.

Minä olin Amelia Earhart on jostain itsellenikin vähän hämärästä syystä minulle tärkeä kirja. Sen pohjalla on tositarina siitä miten Earhart ja hänen suunnistajansa Fred Noolan katosivat lennollaan. Jane Mandelsohn kirjoittaa kauniin ja runollisen tarinan siitä, miten kaksikko pelastuu autiolle saarelle.

Kirja onnistuu siinä, missä elokuva kaikkine laajakuvineen ei: kuvaamaan vapautta ja yksinäisyyttä ja rakkautta. Tämä on ihan alusta:

(Amelian vaikutuksesta nykymuotiin voi muuten lukea vaikka tästä.)

Earhartista taas tuli mieleeni toinen hieno fiktiivinen elämäkerta.

Joyce Carol Oates onnistuu minusta kertomaan fiktion keinoin Marilyn Monroesta jotain sellaista, mihin ainakaan minun lukemani elämäkerrat eivät ole pystyneet. Blondi on jättimäinen, ristiriitainen, tosi ja kirkas kirja, yksi parhaita koskaan lukemiani. Voisinpa lukea sen uudestaan ensimmäistä kertaa.

Ja koska kolme on journalismissa parempi luku kuin kaksi, esittelen yhden ihan perinteisenkin elämäkerran.

Yleensähän en juuri pidä elämäkerroista. Ne ovat yleensä hymisteleviä, yksipuolisia ja tylsiä: en jaksa lukea yksityiskohtaista selostusta päähenkilön kouluvuosista tai kuka teki mitä missäkin levytyssessiossa. Elämäkerrat ovat tarinoita sankareista, mutta minua kiinnostavat ihmiset.

Caroline Mooreheadin kirjoittama Martha Gellhorn: A Life on kuitenkin niin julma päähenkilöään kohtaan, että sen antamaan kuvaan on pakko uskoa.

Martha Gellhorn oli toimittaja, joka työskenteli sotakirjeenvaihtajana Espanjan sisällissodassa ja toisessa maailmansodassa (hän kävi reportaasimatkalla Suomessakin). Hän kertoi tavallisista sotilaista ja sodan vaikutuksista ihmisiin.

Työssään Gellhorn oli sankari, mutta yksityiselämässään melkoisen rikkinäinen. Hän esimerkiksi adoptoi pojan, mutta käytännössä hylkäsi hänet ensin sukulaisten ja sitten sisäoppilaitosten hoiviin.

Huh. Olen nyt käyttänyt selvästi yli sallitun puolituntisen tässä tuolissa. Sohva kutsuu. Hyvää naistenpäivää!

Terveisiä Tanskasta! Siellä oli vähän lunta ja paljon jouluvaloja, joten työmatkan vapaahetket tuntuivat varsin vuodenaikaisilta. Kirjakauppoja en nähnyt kuin yhden, ja koska se muistutti lähinnä Kirjatoria, en edes ajatellut astuvani sinne sisään.

Ajattelin kyllä lukemista, tavallaan:

1. Miksi lentokentällä on niin vaikea keskittyä lukemiseen?

2. Miksi lentokoneessa on niin vaikea keskittyä lukemiseen?

3. Miksi hotellihuoneessa on niin vaikea keskittyä lukemiseen?

Silloin kun luin, luin työmatkan hengessä The Art and Craft of Feature Writing -kirjaa, josta ette tule tämän koomin kuulemaan. William E. Blundellin teos on paitsi erinomainen myös alansa klassikko, joten jos aihe kiinnostaa, kannattaa tsekata se.

Koska viime viikon listapostaus on innostanut (jee!), lisään tähän linkin yhteen hauskaan listaan.

Huomenna ehdin toivottavasti kirjoittaa arvion kirjasta, jonka sain loppuun just ennen reissua.

Facebook-kaverini Riitta antoi minulle (ja 14 muulle Facebook-kaverilleen) tehtävän: "Nimeä 15 minuutissa 15 kirjailijaa, jotka ovat vaikuttaneet sinuun ja vaikuttavat jotenkin yhä. Älä ajattele liikaa."

Päätin julkaista listani myös täällä blogissa ja pyytää teitä julkaisemaan kommentissa omanne. Olisi tosi kiinnostavaa nähdä, löytyykö listoilta samoja nimiä.

Minun ja tähän mennessä listansa tehneiden kaverieni listalta löytyi vain yksi yhteinen kirjailija. Arvaatteko mikä?

Vähän huijasin listaa tehdessä. En saanut siihen millään kulumaan varttia vaan yhdeksän minuuttia. Ja kerran kävin tuijottamassa kirjahyllyä, koska en muistanut yh-den-kään kirjailijan nimeä. Sen jälkeen heittelin lonkalta.

Joukossa on aika paljon lapsena ja nuorena luettua, koska se nyt tekee ihmiseen suurimman vaikutuksen. Ja nimet eivät siis ole missään järjestyksessä.

No niin, tässä:

1. Astrid Lindgren 2. J.D. Salinger 3. L.M. Alcott 4. Hannu Salama 5. Carol Shields 6. Väinö Linna 7. Ernest Hemingway 9. Tove Jansson 10. Pentti Saarikoski 11. Anne Tyler 12. Margaret Atwood 13. John Irving 14. Jane Mendelsohn 15. Jane Austen

Miltä näyttävät teidän listanne?

Ensi viikko on blogissa vähän hiljainen, koska työreissaan alkuviikon enkä todennäköisesti pääse koneelle. Loppuviikolla sitten taas!

Kun viimeksi bloggasin kesken jääneistä kirjoista, syntyi kunnon keskustelu. Toivottavasti niin käy nytkin. Tässä viisi kesän ja alkusyksyn mittaan kesken jäänyttä kirjaa ja merkit, joista minun olisi pitänyt tajuta lopettaa heti.

Huono merkki 1: Kirjan ensimmäisessä lauseessa jokin sykkii.

Matti Larjavaara: Ketunmorsian. Luovutin oikeastaan jo ennen kuin aloitinkaan. Jaksoin 14 sivua tekstiä, joka oli silkkaa yliopistomaailmaan sijoitettua harlekiiniä. Sitten silmäilin kirjaa vähän pidemmälle ja päätin, että tähän ei aikani riitä: "Mutta kuitenkin! Kimmo haluaa, että Annan rakkaus oikein roihahtaisi. Kimmo haluaa tältä matkalta muutakin kuin viisastelua rakkauden olomuodoista ja olemuspuolista!"

Tarina kertoo siis viisikymppisen kirjallisuuden professorin ja parikymppisen opiskelijan rakkaudesta. Kirjailija on 64-vuotias suomen kielen professori, joka mitä ilmeisimmin rakastaa huutomerkkejä.

Oikeastaan minun olisi pitänyt ymmärtää lopettaa jo alkulauseesta: "Annassa sykkii odotus."

Huono merkki 2: Kirjan ensimmäisessä virkkeessä on viisi pilkkua.

Taina Teerialho: Kesän tunnit. Gravelin laskuopin mukaan. Tähän petyin ehkä eniten. Takakannen mukaan se kertoo yhdeksästä naisesta satakuntalaisen kansanopiston arkunveistokurssilla. Asetelma oli siis hyvä: naisia, kuolemaa, kotimaakunta.

Minun kurssini ei kuitenkaan koskaan alkanut, sillä jaaritteleva tyyli sai minut turhaumaraivoon jo ensimmäisessä luvussa.

Tässä ensimmäinen virke: "Anssi Gravel, tuo monessa auttavainen henkilö, ajatteli olevansa pieni tekijä tässä arveluttavan suuressa maailmankaikkeudessa, niin kuin ihminen yleensä oli, mutta jonkinlaisena auttavana kätenä hän itsekin itseään piti, vaikka juuri tästä kurssista ei päävastuussa ollutkaan."

Huono merkki 3: Kirjan ensimmäisessä luvussa mies murahtaa kahdesti.

Leighton Gage: Haudatut muukalaiset. Kunnon joukkohauta saa minut aina innostumaan kirjasta, mutta "menestyksekkään mainosuran tehnyt jännityskirjailija" Leighton Gage onnistui tekemään päähenkilöistään niin epämiellyttäviä machoja, etten pystynyt jatkamaan brasilialaistrillerin parissa kuin sivulle 43.

Huono merkki 4: Kirjan kansiliepeessä on metrokartta.

Dmitri Gluhovski: Metro 2033. Lähtökohta on hyvä: Ydinsodan jälkeisessä maailmassa ihmiskunnan rippeet elävät Moskovan metrotunneleissa ja taistelevat rottia, toisiaan ja pimeyden uhkia vastaan. Metro 2033 vain on liian venäläinen.

Olen ehkä maailman huonoin suunnistaja, joten kirjan liepeeseen painettu metrokartta yksityiskohtaisine tietoineen on minusta lähinnä kiusantekoa. Asemien nimet vaihtelivat ja ihmisiä oli liikaa. Ehkä olisin siis tarvinnut myös sen venäläisklassikoista tutun ihmislistan alkuun.

Jaksoin sivulle 65, mikä on tämän satsin ennätys.

Huono merkki 5: Kirjan takakannessa teosta kuvataan intensiiviseksi ja runolliseksi.

Markku Pääskynen: Enkelten kirja. Markku Pääskynen kirjoittaa huikeita lauseita. Otetaan nyt vaikka ensimmäinen kappale: "Voit olla ihminen, vaikket näkisi, voisit sokeanakin olla ihminen. Mutta jos kukaan ei näe sinua, et ole mitään." Melkein joka jaksosta löysin jotain, joka jäi kaikumaan.

En vain kestänyt sitä, ettei Pääskynen sanonut mitään suoraan. Ihan perusasiat piti päätellä sivulauseista ja vihjeistä: ah, nyt ollaan Tallinnassa ja aa, tämä ei olekaan kotikaupunki vaan nämä ovat lomalla. Käytän arvailukykyäni mieluiten asioihin, joita ei voi sanoa suoraan.

No niin, nyt saa väittää vastaan.

Vietin viikonlopun kahlaamalla läpi sarjakuvia, joita tänä syksynä on pulpahdellut toimitukseen kuin poliitikkoja otsikoihin. Tässä viisi viimeksi lukemaani paremmuusjärjestyksessä.

Kuten Kirjasiepon lukijat jo tietävät, en ole mikään sarjishifistelijä. Tarina on minulle tärkeämpi kuin kuvat, ja sarjakuvassa saa kernaasti olla huumoriakin. Siitä huolimatta tykästyin ranskalaisen Cyril Pedrosan graafiseen romaaniin (mahtipontinen nimitys tuntuu sopivan siihen).

Kolme varjoa kertoo pienestä Joachimista ja hänen vanhemmistaan. Rauhallinen elämä keskeytyy, kun kukkulalle ilmestyneet varjot alkavat vainota pientä poikaa. Lopulta isä lähtee Joachimin kanssa pakomatkalle.

Tarina on oikeastaan juuri sellainen, jota inhoan: paljon symboliikkaa, vähän villoja. Pedrosa piirtää kuitenkin niin kauniisti, etten voinut olla kääntämättä sivuja toisensa jälkeen.

Cyril Pedrosa: Kolme varjoa. WSOY, 2010. 268 sivua. Suomentanut Saara Pääkkönen.

Ryppyjä puolestaan on juuri sellainen sarjis, josta aina pidän. Se on lämmin, hauska ja liikuttava.

Espanjalainen Paco Roca kertoo muistihäiriöistä kärsivän Emilion tarinan niin koskettavasti, että nieleksin ratikassa sitä lukiessa.  Roca vaihtaa näkökulmia niin nokkelasti, että lukija joutuu muistihäiriöisen pään sisään. Se toi mieleeni hienon romaanin Edelleen Alice.

Paco Roca: Ryppyjä. WSOY, 2010. 103 sivua. Suomentanut Anu Partanen.

Jeanin elämää -sarja kelpaa aivot narikkaan -viihteeksi kaikille, jotka eivät inhoa ranskalaisia yhtä paljon kuin minä (huomaattehan, millaisia esteitä Kolmella varjolla oli ylitettävänään).

Philippe Dupuy & Charles Berberian: Teoria yksinäisistä ihmisistä (Jeanin elämää). WSOY, 2010. Suomentanut Mikael Ahlström.

Muutaman irtovirnistyksen tuotti myös Juba Tuomolan sivupolku Viivin ja Wagnerin ulkopuolelle. Suuhygienisti Frank vie äitinsä rahat ja lähtee Ranskaan (!). Tykkäsin övereistä tarinankäänteistä, mutta en Tuomolan piirrostyylistä.

Juba Tuomola: Frank viettelysten vaunussa. WSOY, 2010. 56 sivua.

Tasan päinvastainen on tilanne Mummon kanssa. Tykkään Anni Nykäsen yksinkertaisista kuvista, mutta strippisarjakuvan pitäisi kyllä naurattaa. Mummon vitsit ovat ilmeisiä ja vanhoja. Valitan.

Anni Nykänen: Mummo. Sammakko, 2010. 104 sivua.