Nyt on niin, että vanhojen muisteleminen tuntuu tikkuiselta ja luettujen kirjojen pino lipaston päällä ahdistavalta. Siksi listaan valtaosan viime viikkoina lukemistani kirjoista yhteen postaukseen ja yritän päästä elämässä eteenpäin.

Voi olla, että ajatus on niin houkutteleva siksi, että yksi sairaslomapäivä on niin... täsmälleen samanlainen kuin edellinen. Hällä väliä, tästä lähtee.

José Saramago: Elefantin matka. Tammi, 2011. 226 sivua. Suomentanut Sanna Pernu.

José Saramago on vanha suosikkini. Elefantin matka kirja kertoo tosipohjaisen tarinan Salomo-nimisen norsun ja tämän Subho-hoitajan matkasta Portugalin hovista Itävaltaan 1500-luvulla. Se ei ole Saramagon paras, mutta se on vähän hauska, aika herkkä ja hyvin suloinen, ja kun se päättyy, elefanttia ja sen hoitajaa tulee ikävä.

Saramago runtelee kieltä tapansa mukaan ihan miten sattuu, mutta pakko siitä on tykätä. Erityisesti ihailen Saramagon tapaa kirjoittaa repliikit virkkeiden sisään. Sellaisesta selviää vain mestari.

Suositus: Hänelle, joka saa lukea ilman keskeytyksiä.

Ian McEwan: Polte. Otava, 2010. 378 sivua. Suomentanut Juhani Lindholm.

Ian McEwanin Polte on moitteeton "satiiri aikamme polttavimmasta ongelmasta", ihan kuten takakansi lupaa, ja ehkä juuri siksi olin tyytyväinen, kun se päättyi.

Aikamme ongelma on tietysti energiantuotanto ja minun ongelmani on se, että haluaisin aina pitää kirjan päähenkilöstä. En onnistunut löytämään mitään sympaattista tai arvokasta Michael Beardista, rietastelevasta ja nobeloidusta tiedemiehestä, joka napsii itselleen kunnian kuolleen alaisensa työstä. Valitan.

Suositus: Hänelle, joka uskoo äitinsäkin ajaneen lopulta vain omaa etuaan siellä synnytyslaitoksella

Keräilyerään sijoitan neljä kirjaa, jotka sekä luin että lopetin suuremmitta tunteitta.

Renate Dorrestein: Lainaa vain. WSOY, 2011. 240 sivua. Suomentanut Sanna Van Leeuwen. Nick Hornby: Juliet riisuttuna. WSOY, 2011. 357 sivua. Suomentanut J. Pekka Mäkelä. Arnaldur Indridason: Sameissa vesissä. Blue Moon, 2010. 265 sivua. Suomentanut Seija Holopainen. Li Kunwu ja P. Otie: Minun Kiinani: 1. Isän aika. WSOY, 2011. 254 sivua.

Jos lukisin kasasta vain yhden, se olisi Lainaa vain. Hollantilainen Renate Dorrestein kertoo piilojärkyttävän ja paikoitellen hauskan tarinan aivovaurion saaneesta Igorista, joka tapaa Lisan, joka löytää vauvan, joka vie sen Igorin nelikymppisen isoäidin Nettien luo, joka joutuu tekemään elämälleen jotain. Pidin siitä, että Dorrestein näytti maailman uudesta vinkkelistä ja kirjoitti vaivattomasti etenevän tarinan.

Juliet riisuttuna on Nick Hornbyn paluu juurille, musafriikkien maailmaan. Duncan fanittaa salaperäistä ja kadonnutta Tucker Crowea, joka yllättäen ottaa yhteyttä hänen tyttöystäväänsä Annieen. Ikävä kyllä tarina on samalla tavalla tunkkainen kuin se kundi, joka tuntee Neil Youngin levytykset ihan vähän liian yksityiskohtaisesti.

Sameissa vesissä on laatudekkari meille pohjoismaisten rikosten ystäville. Se alkaa, kun lasiin putoaa tyrmäystippoja ja etenee kuin juna läpi Islannin yhteiskunnan. Tykkäsin kovasti Arnaldur Indridasonin tämänkertaisesta päähenkilöstä Elinborgista ja hänen perheestään.

Dokkarisarjakuvat ovat suosikkejani ja diktatuurit kiinnostukseni hämäriä kohteita, kuten lukijat jo tietävät. Kiinaan sijoittuvan omaelämäkerrallisen trilogian pitäisi siis osua napakymppiin. Minun Kiinani -sarjan avausosa Isän aika onkin kiinnostava, mutta ei herkku. Se taitaa johtua makuuni vähän suttuisesta piirrosjäljestä (alla esimerkki graafisemmasta päästä). Aion kyllä lukea seuraavatkin osat.

Huh. Nyt tuntuu jo paljon paremmalta. Eikö teistäkin?

Terveisiä Lontoosta! Tein enimmäkseen ihan muuta kuin luin, mutta pari kirjakokemusta sentään tarttui matkaan.

Se "enimmäkseen ihan muuta" tarkoitti yhtä museota, yhtä pubia, muutamaa kauppaa ja satoja auto- ja rakettileikkejä. Yksi kolmevuotias leikkii aamupäivässä tätinsä uuvuksiin.

Onneksi oli The Gruffalo, joka hiljensi lentämistä, räjähdyksiä ja katastrofitason auto-onnettomuuksia rakastavan pikkupojan kerta toisensa jälkeen, vaikka siinä ei ole mitään edellämainituista. Siskonpoika osaa kirjan ulkoa, mutta luetuttaa sitä siitä huolimatta kaikilla, jotka suostuvat. Minulle se oli tietysti kunnia.

"Silly old fox, doesn't he know: there's no such thing as gruffalo."

.

Siskonpojan rakkaimmat kirjat juuri nyt.

Suomessa Julia Donaldsonin ja Axel Schefflerin luomus tunnetaan ilmeisesti Mörkylinä ja saatavissa on ilmeisesti vain jatko-osaa Urheaa pikku Mörkyliä eli alkukielellä The Gruffalo's Child. Kertokaa, jos olen väärässä: googlasin parhaani mukaan, mutta laihoin tuloksin. Ja onkohan suomennos yhtä soljuva kuin alkuperäinen teksti?

Siskonpoika näytti minulle myös The Gruffalo -elokuvan. BBC:n jouluna esittämä animaatio on lumoava, mikä onkin hyvä, koska katsoimme sen pelkästään lauantaina kolme (3) kertaa.

Vaikka elokuvan tarina on sama kuin kirjassa, elokuvassa on visuaalisia yksityiskohtia, ja sivupolkuja niin että se tuntuu uudelta. Hahmojen ääninä loistavaa työtä tekevät muun muassa Robbie Coltrane, James Corden ja John Hurt. Tapa, jolla kertoja Helena Bonham-Carter sanoo "deep, dark forest" kaikuu yhä selkäpiissäni.

Vastoin tapojani kävin myös kirjakaupassa. Syy löytyi Mitfordin tytöistä. Koska googlaamalla en löytänyt suomennoksia Nancy Mitfordin kirjoista, päätin tsekata miltä ne näyttävät alkukielellä. Ja koska en koskaan pääse kirjakaupasta ulos vain yhden kanssa, ostin nytkin kaksi.

.

Nancy Mitfordin tunnetuimmat: The Pursuit of Love ja Love in a Cold Climate.

Nyt luen tuota punakantista, The Pursuit of Lovea. Se on hauska ja lämmin, mutta muistuttaa niin aavemaisesti Mitfordien elämää, että se on hiukan hämmentävää näin pian elämäkerran lukemisen jälkeen.

Sen kunniaksi, että muutaman tunnin kuluttua lähden taas Lontooseen, on aika esitellä talven ihastuttavin elämäkerta. Tai siis ihastuttavin ainakin meidän anglofriikkien mielestä. Muut saattavat pitää sitä hupsuna ja elitistisenä.

Puhun tietysti Mitfordin tytöistä.

.

Mary S. Lovell: Mitfordin tytöt sodassa ja rakkaudessa. Schildts, 2010. 476 sivua. Suomentanut Titia Schuurman.

Olin säästellyt Mary S. Lovellin kirjaa jouluherkukseni, mutta vihaiset linnut pakottivat minut lykkäämään lukemista uuteen vuoteen. Sittenkin luin sitä hitaasti, vaikka nautin joka luvusta. Tuijotin sisarusten kuvia lumoutuneena ja siteerasin tekstiä puolisolleni, joka ei edes yrittänyt peitellä tuskastumistaan. Tämä taitaa olla  naisten kirja.

Siltä varalta, että joku ei tiedä, kerrottakoon, että Mitfordin tytöt tarkoittaa aristokraattisen englantilaisperheen kuutta kaunista ja älykästä tytärtä.

Jessicasta tuli kommunisti, Dianasta fasisti ja Nancystä menestyskirjailija (en käsitä, miksen ole lukenut hänen kirjojaan – onko joku muu?). Unity onnistui hankkiutumaan Adolf Hitlerin sydänystäväksi ja Deborah nai herttuan. Pamela sentään eli tavallista maalaiselämää. Sisarusten ystäväpiiri vilisee sellaisia nimiä kuin Winstron Churchill, John Kennedy ja Evelyn Waugh.

Mitfordien jännittävä elämä kuvaa hyvin heidän aikaansa. He kävivät perheen sisällä samoja sotia kuin koko maailma, ja perheen tarinassa heijastuu myös koko yhteiskunnan muutos. Siinä missä Sydney-äiti hädin tuskin pärjää viiden palvelijan turvin, Jessica saa hoitaa kotinsa itse.

Ja Lovell on tehnyt hienoa työtä. Hän on hankkinut valtavasti tietoa, mutta ei jää sen vangiksi. Hän kertoo kolmiulotteisista ihmisistä, sellaisilla joissa on sekä hyviä että huonoja puolia, hirveästi heikkouksia ja paljon ihailtavaa. Joistakin pitää enemmän, joistakin vähemmän, mutta kaikkia kohtaan tuntee jotain.

Hmmm. Alkoi juuri tehdä mieli teetä ja skonsseja. Ehkä huomenna.

Suositus: Hänelle, joka yrittää elää niin kuin Keep calm and carry on opettaa.

PS. Aloitan siis kohta loman, joka kestää koko ensi viikonkin. Bloggaan kyllä sinäkin aikana, mutta harvakseltaan.

Vietin eilen illan eduskunnassa ja vastoin kaikkia odotuksiani innostuin taas vähän politiikasta. Varapuhemies Tarja Filatov oli kutsunut naistenlehtiväkeä illalliselle ja vaikutti vilpittömältä kuin piimäpurkki.

Ajattelen nyt, että ehkä sittenkin äänestän myös ensi vaaleissa. Tuskin demareita, mutta kumminkin.

Vähän eilisillan takia valitsin tämän kuun klassikoksi työläisromaanin. Pirkko Saision esikoisteos Elämänmeno on hieno romaani aikuiseksi kasvaavasta Marjasta ja tämän kyynisestä ja elämäänsä pettyneestä äidistä Eilasta. Muistan, että Marjan elämän meno kosketti minua kovasti, kun luin kirjan ensimmäisen kerran parikymppisenä tyttönä. Kun luin sen myöhemmin kolmekymppisenä, ymmärsin jo vähän Eilaakin. En hyväksynyt, mutta ymmärsin.

Jossain siinä välissä näin tv-sarjan (vai oliko se tv-elokuva?), jossa Eilaa näytteli Ritva Oksanen. Aloin välittömästi inhota häntä, ikävä kyllä. Medialukutaitoni oli niihin aikoihin ilmeisen heikoissa kantimissa.

Pirkko Saisio: Elämänmeno. Tammi, 1975 (kuvassa vuoden 2005 painos). 229 sivua.

On Saision valintaan eduskuntavierailun lisäksi toinenkin syy. Pomoni, rannikkolaivuri Niina luki Saision uusimman, Lokikirjan, ja vaati minua kertomaan siitä välittömästi Kirjasiepossa. Niinpä päätin ympätä sen tähän klassikkoon.

Pirkko Saisio: Lokikirja. Siltala, 2010.

Lokikirja kertoo Saision ja hänen puolisonsa Pirjo Honkasalon retkistä Diana-veneellä vuosina 1988–94. Hillittömän hauskan kirjan teksti ja piirrokset ovat autenttisia: Saisio on tekstaillut ja piirtänyt niitä retkien aikana ja jälkeen. Niinpä Lokikirjassa on aina kesä, eväitä ja paljon viskiä (lausutaan kuulemma whisky).

Tarina alkaa, kun Saisio ja Honksu ostavat hetken päähänpistosta mahonkiveneen. Heti ensimmäinen reissu päättyy merihätään, niin kuin monet tulevatkin. Kuuden vuoden aikana perhe ei tee suunnilleen yhtään matkaa, joka ei vaatisi joko sukellusta potkuria tutkimaan, hyppyä uppoavasta veneestä tai putkiloa Sikaflexiä. Niina mukaan Suomen merialue ovat täynnä ihmisiä, jotka ovat pelastaneet Saision retkueen merihädästä.

Niina rakastaa päiväkirjamuotoa, kaikkea mitä Saisio tekee ja tietysti merta. Hän suosittelee kirjaa kaltaisilleen.

"Eniten siitä nauttisi hän, joka tarvitsee veneessä useammin työkalupakkia kuin purjehduskenkiä."

Turha kuvitellakaan, että saisin kirjaa riistettyä Niinan purjeveneessä parkkiintuneista käsistä.

Itse olen lukenut vain Finlandia-ehdokkaita. Kärpäsenkesyttäjä ja 27 on suoritettu, Nenäpäivä hyvässä vauhdissa. Yritän raportoida niistä viikonloppuna. Nyt pitää jatkaa töitä.

Joulu tulee, ei sille mitään voi. Loppuvuoden aikana ratkon lahjapulmia sekä tämäntapaisilla lahjalistoilla että ihan tilauksesta. Kerro, kenelle et keksi kirjalahjaa, niin teen hyvän ehdotuksen. Tarvitsen vain vähän taustatietoja: Mikä on suhteesi lahjan saajaan? Millaisista kirjoista hän yleensä pitää?

Tässä ensimmäinen lahjalista. Sen teemana on rock, joka näyttää tekevän miehille hyvää. Tai ainakin rockmiehet ikääntyvät kauniisti. Nämä kirjat sopivat vain tosifaneille.

Keith Richards: Elämä. WSOY, 2010. 567 sivua. Suomentaneet Seppo Hyrkäs ja Kristiina Vaara.

En ikinä jaksaisi lukea James Foxin ja Keith Richardsin itsensä kirjoittamaa Keithin elämäkertaa. Todennäköisesti en jaksaisi lukea sitä vaikka olisin fani. Nyt en edes yrittänyt, mutta katsoin kuvat ja voin vakuuttaa, ettei Keith ole koskaan näyttänyt paremmalta kuin tuossa kannessa.

Sama pätee Dumariin.

Jukka Lindfors, Markku Salo ja Raimo Pesonen: Dumari. WSOY, 2010. 553 sivua.

Tuomari Nurmio on yksi suosikkejani, mutta härre gud! Elämä on liian lyhyt näin yksityiskohtaiseen selostukseen mistään. Dumaria on kuitenkin mukava selailla, ja valokuvat ovat lystikkäitä. Sitä paitsi niitä on paljon. Hande Nurmio ei ehkä ole perinteisesti ajatellen kovin kaunis mies, mutta ei hän koskaan ole näyttänyt paremmalta kuin kirjansa kannessa.

Sitten on tietysti poikkeus, joka vahvistaa säännön.

Daniel Bukszpan: Heavy metal. Raskaan musiikin pioneerit, jättiläiset ja kapinalliset. Nemo, 2010. 336 sivua. Suomentaneet ja toimittaneet Lotta Heikkeri ja Miki Peltola.