Klassikko on jäänyt väliin jo useampana kuukautena, mistä pahoittelut. Yritän parantaa tapani. Huhtikuun, tuon kuukausista julmimman, klassikoksi pitää tietysti valita jotain T.S. Eliotilta. Samalla tulee hoidettua runo viikonvaihteeksi.

T. S. Eliot: The Waste Land and other Poems. Faber and Faber, 1999. 80 sivua.

Hyllyssäni on Eliotia vain pieni ja kohtuullisen vähän luettu kirja nimeltä The Waste Land and other Poems. Tuo huhtikuu-sitaatti on peräisin kirjan nimirunosta, joka suomeksi tunnetaan nimellä Autio maa. Se menee näin:

"April is the cruellest month, breeding Lilacs out of the dead land, mixing Memory with desire, stirring Dead roots with spring rain."

Alkuperäinen (ehkä Lauri Viljasen) suomennos kuuluu näin:

"Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa muiston ja pyyteen, kiihoittaa uneliaita juuria kevätsateella."'

Ville Repo on suomentanut saman runon Tähtien väri -antologiaan näin:

"Huhtikuu on julmin kuukausi, nostattaa syreeneitä kuolleesta maasta, sekoittaa muiston ja halun, herättelee turtia juuria kevätsateella."

Kummasta pidätte enemmän? Minä arvostan Viljasen rytmiä, mutta Repon sanavalintoja.

Tähtien väri on muuten yksi useimmin selailemiani kirjoja. En ole lukenut sitä koskaan kokonaan, mutta se ei koskaan ole ollut karsintavaarassa, kun siivoan hyllyäni. Se on kokoelma amerikkalaista runoutta: muun muassa Walt Whitmania, Emily Dickinsonia ja e.e. cummingsia. Repo myös kertoo runoilijoista ja antaa apuja runojen tulkintaan. Hyvin sivistävä teos, siis.

Toimittanut Ville Repo: Tähtien väri. Valikoima amerikkalaista runoutta. WSOY, 1992. 230 sivua.

Suosikkini joukosta on juuri T.S. Eliot. En edes yritä ymmärtää hänen runojensa sisältämiä viittauksia, mutta nautin siitä miltä ne tuntuvat suussa. Luen niitä ääneen kun olen yksin kotona (puolisoni on niin sanotusti runousrajoitteinen, elleivät runot ole pohjanmaaksi kirjoitettuja). Sanat jäävät mieleen ja elämään, mistä tuo huhtikuu on kuukausista julmin -sitaatti on hyvä esimerkki. Useimmat tuskin tietävät sen olevan Eliotilta peräisin.

Rakastan esimerkiksi J. Alfred Prufrockin lemmenlaulun alkua (siis heti sen Dante-sitaatin jälkeen):

"Siis, sinä ja minä, lähdetään, kun ilta on taivasta vasten levällään kuin eetterin tainnuttama potilas; kautta tiettyjen katujen, puolityhjien, mumisevien lymypaikkojen, yhden levottoman yön halpojen hotelleiden ja sahanpuruisten osterikellareiden: katujen kuin uuvuttavan todistelun kavalasti tarkoitetun johdattamaan sinut musertavaan kysymykseen... Ah, älä kysy: "Mihin?" Lähdetään vieraskäyntimme tekemään."

Varsinkin nuo kolme ensimmäistä riviä jäävät soimaan päähäni, toistumaan kuin loitsu, kiertämään kehää.

Runous sopii tähän päivään siksikin, että olen lukenut uutta O Magazinea. Sen teemana on runous. Nettisivuiltakin löytyy Maya Angeloun haastattelu ja runo, joka suorastaan vaatii saada tulla luetuksi ääneen.

Mutta nyt kohti huhtikuuta! Lumisadekin loppui sopivasti.

PS. Jos joku ihmettelee, miksi puhun huhtikuusta, selvennettäköön että elän täällä blogissakin aikakauslehtiaikaa. Aikakauslehdethän ilmestyvät etuajassa: huhtikuun Olivia ilmestyy maaliskuussa. Niinpä valitsen kuukauden klassikon aina edelliskuun viimeisenä perjantaina. Siis silloin kun muistan.

Vietin eilen illan eduskunnassa ja vastoin kaikkia odotuksiani innostuin taas vähän politiikasta. Varapuhemies Tarja Filatov oli kutsunut naistenlehtiväkeä illalliselle ja vaikutti vilpittömältä kuin piimäpurkki.

Ajattelen nyt, että ehkä sittenkin äänestän myös ensi vaaleissa. Tuskin demareita, mutta kumminkin.

Vähän eilisillan takia valitsin tämän kuun klassikoksi työläisromaanin. Pirkko Saision esikoisteos Elämänmeno on hieno romaani aikuiseksi kasvaavasta Marjasta ja tämän kyynisestä ja elämäänsä pettyneestä äidistä Eilasta. Muistan, että Marjan elämän meno kosketti minua kovasti, kun luin kirjan ensimmäisen kerran parikymppisenä tyttönä. Kun luin sen myöhemmin kolmekymppisenä, ymmärsin jo vähän Eilaakin. En hyväksynyt, mutta ymmärsin.

Jossain siinä välissä näin tv-sarjan (vai oliko se tv-elokuva?), jossa Eilaa näytteli Ritva Oksanen. Aloin välittömästi inhota häntä, ikävä kyllä. Medialukutaitoni oli niihin aikoihin ilmeisen heikoissa kantimissa.

Pirkko Saisio: Elämänmeno. Tammi, 1975 (kuvassa vuoden 2005 painos). 229 sivua.

On Saision valintaan eduskuntavierailun lisäksi toinenkin syy. Pomoni, rannikkolaivuri Niina luki Saision uusimman, Lokikirjan, ja vaati minua kertomaan siitä välittömästi Kirjasiepossa. Niinpä päätin ympätä sen tähän klassikkoon.

Pirkko Saisio: Lokikirja. Siltala, 2010.

Lokikirja kertoo Saision ja hänen puolisonsa Pirjo Honkasalon retkistä Diana-veneellä vuosina 1988–94. Hillittömän hauskan kirjan teksti ja piirrokset ovat autenttisia: Saisio on tekstaillut ja piirtänyt niitä retkien aikana ja jälkeen. Niinpä Lokikirjassa on aina kesä, eväitä ja paljon viskiä (lausutaan kuulemma whisky).

Tarina alkaa, kun Saisio ja Honksu ostavat hetken päähänpistosta mahonkiveneen. Heti ensimmäinen reissu päättyy merihätään, niin kuin monet tulevatkin. Kuuden vuoden aikana perhe ei tee suunnilleen yhtään matkaa, joka ei vaatisi joko sukellusta potkuria tutkimaan, hyppyä uppoavasta veneestä tai putkiloa Sikaflexiä. Niina mukaan Suomen merialue ovat täynnä ihmisiä, jotka ovat pelastaneet Saision retkueen merihädästä.

Niina rakastaa päiväkirjamuotoa, kaikkea mitä Saisio tekee ja tietysti merta. Hän suosittelee kirjaa kaltaisilleen.

"Eniten siitä nauttisi hän, joka tarvitsee veneessä useammin työkalupakkia kuin purjehduskenkiä."

Turha kuvitellakaan, että saisin kirjaa riistettyä Niinan purjeveneessä parkkiintuneista käsistä.

Itse olen lukenut vain Finlandia-ehdokkaita. Kärpäsenkesyttäjä ja 27 on suoritettu, Nenäpäivä hyvässä vauhdissa. Yritän raportoida niistä viikonloppuna. Nyt pitää jatkaa töitä.

Kirjavalinta lokakuun klassikoksi oli helppo. Lokakuussahan vietetään Aleksis Kiven päivää ja tänä vuonna Gummerus julkaisi Seitsemästä veljeksestä uuden painoksen.

Alun perin suuri suomalainen romaani ilmestyi neljänä vihkona 1870 eli 140 vuotta sitten. Hassua ajatella, että se Kansallisteatterin edessä mököttävä ajattelija oli silloin vain 26-vuotias, siis yhtä vanha kuin Antti Tuisku nyt.*

Seitsemän veljeksen juhlapainos on kaunis, klassinen ja juuri oikealla tavalla jämäkkä. Kannen suunnittelija Sanna-Reeta Meilahti on tehnyt hyvää työtä. Tykkään myös kirjasinvalinnasta, siis siitä millä teksti sivuilla kulkee. Amerikkalaisissa ja englantilaisissa kirjoissa on joskus lopussa lyhyt kuvaus valitusta typografiasta. Se on minusta mielenkiintoista, mikä lienee vähän ammattitauti.

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä. Gummerus, 2010. 405 sivua.

Minun ei aikoinaan ollut koulussa pakko lukea Seitsemää veljestä. Tartuin siihen vasta aikusiällä vähän samassa itsensä sivistämisen hengessä kuin James Joycen Odysseukseen. Odotukseni eivät siis olleet kovin suuret.

Viihdyin Jukolassa kuitenkin paremmin Dublinissa. Kun Kiven kiemuraiseen kieleen tottuu, sitä lukee mielikseen makustellen. Rujot toimet tuntuvat Kiven kertomina runolle ryhtymiseltä.

Kuunnelkaapa vaikka tätä:

"Koska he olivat ryypänneet, korottivat he äänensä taas, huutaen kaikki yht'aikaa. Ehti kaiku Viertolan voudin korvaan, koska hän käyskeli riihimäellä, mutta hän ei käsittänyt huudon tarkoitusta, vaan lausui kamostuen itseksensä: "rajahaltija siellä huutaa". Mutta veljekset, jännittäen leukojansa kohden taivasta ja ammoittaen, suut seljällään, kuin traakit tai kuin pesässänsä linnunpoikaset koska kuulevat lähestyvän emänsä siipien havinan, huusivat aina vielä huikeasti, huusivat kymmenen kertaa. Ja siitä istuivat he taasen sammaleiselle sijallensa, sydämissä riutuva toivo."

Siinähän siis seitsemän takkutukkaa mökää kännissä metsässä. Voisi sen rumemminkin ilmaista.

Nyt Kiveä selaillessa tulee muuten mieleen, että jos Seitsemän veljestä olisi suomeksi käännetty klassikko, se varmasti suomennettaisiin juhlavuoden kunniaksi uudelleen. Niinhän tehdään vanhoille teoksille aina silloin tällöin yleisen luettavuuden nimissä. Onneksi suomalaisia teoksia ei päivitetä.

PS. Jos Aleksis Kivi kiinnostaa, kannattanee tarttua myös Hannu Mäkelän elämäkerralliseen romaaniin Kivi. Mäkelän kieltä on kehuttu kovasti. Syksyn kirjapaljouden keskellä minä sijoitan Kiven jos aikaa jää -pinoon, mutta jos joku teistä osaa kertoa kannattaako lukea, kertokaa!

* Korjaus 25. syyskuuta: Tajusin äkkiä sekoilleeni. Kivi oli Seitsemän veljeksen ilmestyessä tietysti 36-vuotias, siis yhtä vanha kuin Robbie Williams, Saku Koivu ja Leonardo DiCaprio nyt. Joskus matikka on vaikeaa.

Juhannusaattona julkistuvaksi heinäkuun klassikoksi oli tietysti pakko valita suurista suomalaisista juhannuskirjoista toinen.

Tove Jansson: Vaarallinen juhannus. WSOY, 1957 (tarkistettu painos 2010). 132 sivua.

Valinta oli helppo, koska muumit täyttävät 65 vuotta. Kieltämättä se on vähän teennäinen rajapyykki, mutta minulle kelpaa mikä tahansa syy ottaa muumit esiin. Ja WSOY julkisti alkuvuonna uuden, yhtenäisen ja kauniin muumikirjakokoelman.

Löysin muumit vasta aikuisena. Jostain syystä ne eivät kuuluneet lapsuudenkotini lukemistoon (epäilen, että muumien pehmoaatteet ja hippeily eivät sopineet kilpailuhenkisen äitini kasvatusmetodeihin). Olin siitä aluksi vähän kiukkuinen, mutta sittemmin olen antanut anteeksi ja (melkein) unohtanutkin.

Vuosien mittaan läheisin muumikirjani on vaihdellut: pitkään fanitin eniten Taikatalvea ja jossain vaiheessa Muumipappa ja meri tuntui tärkeimmältä. Nyt olen jotenkin innostunut Vaarallisesta juhannuksesta. Yhtäkkiä jostain tulee tulva ja teatteri ja traaginen Emma.

Luen siis ehdottomasti Vaarallisen juhannuksen tänä mittumaarina ja toivon, että nauran "ei sen vuoksi että jokin asia olisi ollut erinomaisen huvittava, vaan ainoastaan siksi, että hän oli niin tavattoman onnellinen".

Huhtikuun klassikko jäi väliin loman takia, mutta nyt sentään heräsin ajoissa. Toukokuun klassikkokirja on vähän vaativa mutta sitäkin palkitsevampi Peltirumpu.

Günter Grass: Peltirumpu. Otava, 1961. 557 sivua. (Kuvassa vuoden 1999 painos.)

Günter Grassin vuonna 1959 ilmestynyt läpimurtokirja kertoo saksalaisesta Oskarista, joka kolmevuotiaana lakkaa kasvamasta, pystyy rikkomaan lasia äänellään ja hakkaa lasten peltirumpua läpi toisen maailmansodan. Grass näyttää natsien kauhuteot ulkopuolisen näkökulmasta. Yhteiskunnallisen mielisairauden lisäksi se käsittelee  isättömyyttä, erilaisuutta ja ihan yksilöllistäkin mielisairautta.

Peltirumpu alkaa suhteellisen realistisena tarinana, mutta äityy aika maagiseen menoon. Sivistyneemmät lukijat kuulevat siinä ilmeisesti viittauksia muihin sota- ja kehitysromaaneihin, minä vain nautin sen voimakkaasta äänestä. Himoitsen sitä aina välillä niin kuin sushia. Peltirumpu on niitä harvoja kirjoja, joita luen pätkissä: avaan summittaisesti, makustelen ja pistän takaisin hyllyyn.

Oma pokkarini on vanha Aarno Peromiehen suomennos, muutama vuosi sitten ilmestynyt Oili Suomisen on kuulemma parempi.

Jostain syystä en ole kovin innostunut Grassin muista teoksista. En muistaakseni ole edes lukenut Danzig-trilogian muita osia, Kissaa ja hiirtä tai Koiranvuosia. Peltirummun erityisasemaan voi vaikuttaa kirjasta tehty tv-sarja, jonka näin joskus sata vuotta sitten ja jota pelkäsin ja inhosin mutta jota katsoin samalla tavalla lumoutuneena kuin rupea nypitään.

Kesäkuun kuukauden klassikko toukokuun viimeiesenä perjantaina!