Kuten Kirjasiepon lukijat tietävät, olen Margaret Atwood -fani. Herran tarhurit oli minusta kuten edeltäjänsäkin: ihan parasta luettavaa. Se oli vetävä, ajankohtainen ja mielikuvitusta kiihottava.

Margaret Atwood: Herran tarhurit. Otava, 2010. 523 sivua. Suomentanut Kristiina Drews.

Ellei Atwood olisi niin taitava, Herran tarhurit tosin olisi sekasotku. Kirja koostuu kahden kertojan nykyhetkestä, takaumista ja muistoista, joita rytmittävät saarnat ja virret. Koska Atwood on Atwood, luin kirjan kuin dekkarin.

Herran tarhurit on kultti, jonka jäsenet palvovat luontoa, pukeutuvat huonosti eivätkä syö mitään, millä on kasvot. Lahkon johtaja Aatami Ensimmäinen ennustaa vedetöntä tulvaa ja uskoo luomuelämän olevan avain pelastukseen. Lahkolaiset palvovat pyhimyksinä esimerkiksi Jacques Cousteuta ja Dian Fosseytä.

Luomuilusta ei kuitenkaan ole pelastusta. Kirjan alkaessa virusepidemia on jo tuhonnut melkein koko ihmiskunnan. Autiokaupungeissa vilisee pesunäätiä, lemmaksia ja muita geenimanipulaation tuotoksia. Entiset tarhurit Toby ja Ren ovat elossa, mutta tietämättömiä toisistaan.

Atwood kuljettaa tarinaa Tobyn ja Renin, kahden eri-ikäisen naisen muistojen kautta. Molemmat ovat niin eläviä ihmisiä, että Herran tarhurit on kaikesta scifi-aineistostaan huolimatta tarina naisista.

Tobyn, Renin ja muiden naisten ystävyys tuo kirjaan sen tarvitseman valon. Naisten välinen solidaarisuus kantaa heitä mahdottomilta tuntuvien tilanteiden läpi. Kirjan miehet ovat selvästi heikompia astioita, aika yksiulotteisia hahmoja.

Kiinnostavaa oli sekin, että Herran tarhurit päättyy samaan kuin Atwoodin toinen dystopia, Oryx ja Crake. Siinä päähenkilöitä ovat miehet ja teemana kyvyttömyys rakastaa, ehkä. Luin Oryxin ja Craken niin kauan sitten, etten muista tarkasti.

Mitä kirjan loppu teidän mielestänne tarkoitti? Keitä ovat ne lähestyvät laulavat hahmot? Mitä tapahtuu seuraavaksi?

Sitten jotain vähän muuta.

Innostuin niin siitä, että Riikka Pulkkinen kommentoi Totta-lukupiiriä, että halusin tähänkin Lukupiiriin jotakin ekstraa.

Margaret Atwoodia en tohtinut lähestyä (ja epäilen, ettei hän osaa suomea osallistuakseen keskusteluun), joten meilasin kirjan suomentaneelle Kristiina Drewsille. Hän on nimittäin tehnyt hienoa työtä Herran tarhureiden kanssa, ja halusin kuulla siitä lisää.

Niinpä esitin muutaman kysymyksen. Sain vastaukset melkein heti, ja ilokseni Kristiina Drews lupasi myös vastata lukijoiden mahdollisiin kysymyksiin kommenttiosiossa.

1. Kuinka vaikeaa oli keksiä sanoja asioille, joita ei vielä ole?

"Kirjahan on tavallaan jatkoa  romaanille Oryx ja Crake, joten osa uudissanoista on peräisin jo sieltä. Tosin Oryxia ja Crakea kääntäessäni en arvannut, että kirjailija tekisi tarinaan jatko-osan. Tai oikeastaan Herran tarhurit ei ole jatko-osa, vaan "stereofoninen rinnakkaisteos" tai jotain sinnepäin, niin kuin kirjailija on itse sanonut. Eli se tapahtuu suunnilleen samaan aikaan kuin O&C – ja päättyy samaan tilanteeseen. Harmittavaa sikäli, että kaikki tietysti tahtoisivat tietää, mitä sitten tapahtuu. No, ehkä kirjailija vielä kertoo senkin, kuka tietää.

Uudissanojen keksiminen on aina hauskaa. Joskus kestää aikansa ennen kuin löytää sellaisen ratkaisun, joka tyydyttää sekä kääntäjää että kustannustoimittajaa ja sitten toivottavasti myös lukijaa. Nämä pähkinät ovat suomentajalle työn herkkupaloja, ikään kuin rusinoita pullassa, ja niiden pohtiminen on kutkuttavaa. Ne vaativat myös kypsyttelyä, ja joskus käy niin, että jälkeenpäin keksii vielä herkullisempia ratkaisuja - sitten kun kirja on jo ilmestynyt. Mutta sitä on turha jäädä suremaan.

Lisäksi sanoisin, että erikoisten termien ja uudissanojen kehittely tekee tavallaan kääntäjän työn yleisölle näkyväksi – mutta sitä paljon tärkeämpää on tekstin yleinen uskottavuus, toimivuus, sujuvuus, miten sitä sitten luonnehtiikin."

2. Miten loit Tobyn ja Renin äänet?

"Ne syntyivät tekstistä. Alusta alkaen oli selvä, että Renin "puhe" on rennompaa ja puhekielisempää kuin Tobyn, joka taas on aavistuksen virallisempi ja kirjakielisempi. Toisaalta kukaan ei ole puheissaan aukottoman johdonmukainen. Tobyn ja Renin äänien etsiminen vei aikansa ja vaati kypsyttelyä, mutta sujui lopulta melko luonnollisesti."

3. Kauanko suomensit kirjaa?

"Kauan, yli vuoden. Urakka oli mittava, mutta tein kyllä siinä välissä muutakin.

4. Olitko yhteydessä Atwoodiin?

"Olin aikeissa, mutta lopulta en kuitenkaan kirjoittanut. Olen joskus aiemmin kysynyt kirjailijalta jotakin asiaa, joka ei ole auennut, ja saanut hyviä vastauksia. Olen myös tavannut hänet pari kertaa, eikä kynnys sähköpostin lähettämiseen olisi korkea, mutta nyt siihen ei tullut tarvetta.

Suomentajalle suurin ongelma on aina se, miten asiat sanotaan suomeksi – ja siinä kirjailija ei voi auttaa. Mielelläni tapaan Atwoodin kun tilaisuus taas tarjoutuu ja jututan häntä kirjasta."

No niin, nyt on teidän vuoronne. Ajatuksia kirjasta? Kysymyksiä Kristiina Drewsille?

Tekniset ongelmat (= minun tumpelouteni) aiheuttivat sen, etten pystynytkään eilen bloggaamaan Olivian Taiteiden yö -tapahtumasta. Nyt olen onnistunut löytämään kuvat serveriltä, joten tässä vähän tunnelmia perjantailta.

Istuimme kirjailijavieraideni kanssa siis Akateemisen ikkunassa. Ääni kuului Espalle, mutta ei kirjakaupan sisälle. Katsojia tuli sitä enemmän, mitä pidemmälle ilta ehti.

Olivian ilta alkoi Kreetta Onkelin kanssa. Hän kertoi muun muassa aloittaneensa jo seuraavaa romaaniaan. Moni Kirjasiepon lukija halusi kuulla, kuinka omakohtaisia Onkelin kirjat ovat. Onkeli vastasi olevansa stand-up-kirjailija: lähtökohta saattaa olla jokin todellinen tapahtuma, mutta kirjoittaessaan hän paisuttaa, suurentelee ja kärjistää sitä niin, että lopulta jäljellä ei ole juuri mitään.

Elina Hirvonen puolestaan kertoi toivovansa, että hänen kirjansa vaikuttavat lukijaan lähinnä tunteiden ja ajatusten tasolla. Toiminnastaan jokainen päättää itse. Kun ihmettelin, miten hän on päässyt niin hyvin afrikkalaisen naisen ihon alle, Hirvonen arveli syyksi sen, ettei lähtenyt kirjoittamaan erityisesti afrikkalaisesta naisesta vaan vain naisesta.

Arja Mäkinen kertoi naisten ystävyydestä: meillä on kuulemma keskimäärin 5—6 ystävää, mitä useimmat myös pitävät parhaana mahdollisena määränä. Meillä jokaisella on myös henkilökohtainen ystävyysbudjetti eli se aika ja tarve, joka ystäville muun elämän puristuksessa jää.

Päätimme illan puhumalla seksistä Tarja Sandbergin kanssa. Pähkinänkuoressa Sandbergin viesti oli tämä: halu on tahdon asia. Halutonta naista ei ole, vaikka haluttomuus voikin olla ihan todellinen tunne. Tärkeää on selvittää tunteen syyt ja työskennellä sitten niiden muuttamiseksi.

Nyt ryntään seuraavaan palaveriin. Huh, syksy vaikuttaa yhtä kiireiseltä kuin kevät.

Kiitos sekä vierailleni että kävijöille! Ja Mikko Immoselle kuvista!

Taiteiden yön Kirjasieppo-ohjelma on nyt selvillä. Olen ihan innoissani siitä, miten hienoja ja kiinnostavia vieraita saan!

Valitsin kutsuttavat paitsi ihan tykkäämisperustein myös niin, että heidän teostensa aihepiirit liittyvät Olivian lukijoiden elämään. Tässä, olkaa hyvä:

Kello 18 Kreetta Onkeli, jonka uusin kirja Kutsumus on hillittömän hauska tarina kahdesta kirjailijasta.

Kello 19 Elina Hirvonen, jonka Kauimpana kuolemasta on pakahduttavan kaunis romaani julmasta maailmasta.

Kello 20 Arja Mäkinen, jonka ystävyyttä käsittelevä Meidän kesken ilmestyi juuri ja odottaa vuoroaan yöpöydälläni. Olivian lukijat toivovat jatkuvasti juttuja ystävyydestä, joten ajattelin aiheen kiinnostavan. Pidin sitä paitsi kovasti Mäkisen sinkkuja käsittelevästä Vanhojapiikoja ja vapaita naisia -kirjasta.

Kello 21 Tarja Sandberg, jonka Mistä halu syntyy? ilmestyi niin ikään ihan just. Väestöliitossa kliinisenä seksologina työskentelevä Sandberg on Olivian seksijuttujen vakiohaastateltava ja mitä epäkliinisimmän suorapuheinen ihminen. Odotettavissa on siis hauska keskustelu meille kaikille tärkeästä aiheesta eli seksistä.

Istumme näiden naisten kanssa siis Helsingin Akateemisen kirjakaupan (Pohjoisesplanadi 39, Helsinki) ikkunaan suunnilleen vartiksi. Puhe kuuluu kaiuttimista Espalle, joten tilaa on.

Minusta erityisen hienoa on, että Akateeminen on luvannut antaa 10 prosentin alennuksen haastateltavieni uutuuskirjoista.

Akateemisessa kannattaa muutenkin piipahtaa, tietysti. Ohjelmaa piisaa. Olivian pisteessä on tarjolla muodikasta juotavaa ja mahdollisuus osallistua Skannon Louis 5D -valaisimen arvontaan. Minäkin hengaan siellä. Olisi mukavaa, jos tulisitte moikkaamaan!

Kuten muistatte, lukupiirikirjan kirjoittaja Taina Latvala lupasi vastata kysymyksiimme. Joulukiireet vähän viivästyttivät julkaisua, mutta tässä vastaukset nyt ovat. Kiitos kaikille kysyjille ja Tainalle!

Taina Latvala (kuva WSOY)

Paljastuskirja kertoo ulkoministerin ja iltapäivälehden viihdetoimittajan salasuhteesta sekä heidän tasapainoilevasta rakkaudestaan. Satiirin ja ironian keinoin kirja käsittelee 2000-luvun tiedotusvälineiden tapaa käsitellä poliitikoiden yksityiselämiä sensaatioiden materiaalina.

Paljastuskirjassa on kuvattu myös aiheita, jotka ovat jääneet julkisuudessa skandaalitematiikan varjoon; tällainen on esimerkiksi kirjassa kuvattu kahden naisen välinen ystävyys ja naisten suuret valinnat elämässä. Yhtenä keskeisenä teemana on myös päähenkilön samaistuminen Marilyn Monroeen, traagiseen naishahmoon, jossa seksuaalisuus ja viattomuus yhdistyvät kiintoisalla tavalla.

2. Kirjan kertoja muistuttaa paljon sinua itseäsi. Miksi?

Suurin osa lukijoista ei tunne minua henkilökohtaisesti. Sen vuoksi he eivät voi tietää, kuinka paljon päähenkilö todella muistuttaa minua. Itsekään en ole aina tietoinen kaikista meitä yhdistävistä piirteistä.

Mielestäni kirjan päähenkilö on kärkkäämpi, rohkeampi ja toivottavasti hullumpi kuin minä. Itse en ole ainakaan vielä lähtenyt töihin Marilyn Monroeksi pukeutuneena.

Yhtäläisyyksiäkin toki löytyy, sillä olen kirjassani halunnut hämärtää faktan ja fiktion rajoja. Kirjallisuustieteessä puhutaan autofiktio-nimisestä kirjallisuuden lajista, joka ei ole omaelämäkerta vaan sepitetty teos. Mielestäni Paljastuskirja lähenee tätä genreä.

3. Tanja kysyy: Miksi Bukowski?

Renttukirjailija Charles Bukowski on tunnettu suorapuheisista teoksistaan, joissa kuvataan traagisiakin tapahtumia humoristisella tavalla. Kun luin edellisenä kesänä Bukowskin romaanin Postitoimisto, huomasin, että kirjan pakoton kerrontatyyli vapautti lausettani ja antoi innoitusta Paljastuskirjan tekemiseen. Kirjoitusvaiheessa minua kiehtoivat teokset, joissa kirjailija on laittanut itsensä rohkeasti peliin. Näin Bukowski on mielestäni tehnyt kuvatessaan alter egonsa Henry Chinaskin vaiheita. Bukowskin ääni oli päässäni sen verran voimakas, että lopulta hänen hahmonsa hiipi tekstiini kuin  vaivihkaa.

4. Lettu kysyy: Minusta päähenkilön ja hänen työnsä ristiriitaa oli kuvattu osuvasti. Oliko kirjailijalla samanlaisia tuntemuksia aiemmassa työssään?

Luulen, että melkein kaikkiin tekemiini töihin on liittynyt jonkinlainen ristiriita minun ja työn välillä. On vaarallista, jos ihminen on liiaksi yhtä työnsä kanssa. Tämä liittyy myös kirjoittajan ammattiin. Paljastuskirjassa Bukowskin hahmo sanoo päähenkilölle: "Jos sä rupeat olemaan ennen kaikkea kirjailija, sä olet mennyttä."

Omalle olemassaololle ja identiteetille täytyy löytyä merkitys muualtakin kuin työstä. Paljastuskirjassa tarkastellaan ironisella silmällä toimittajia, jotka saavat omaan elämäänsä sisältöä julkkispiirien glamourista. Kirjan päähenkilö päättää etsiä sisältöä jostakin muualta - ja mielestäni myös onnistuu siinä.

5. Anna kysyy: Rasittavinta teoksessa oli se, että siihen vedettiin olemassaolevien poliitikkojen ja sekundajulkkiksien nimiä. Kysymykseni kirjailijalle liittyy tähän: vaikka tällainen strategia kertoo tämänhetkisen mediakulttuurin sisällöttömyydestä (mikä ei sinänsä ole erityisen omaperäinen havainto), eikö siinä samalla ole vaarana se, että kirja vanhenee huonosti?

Mielestäni on luonnollista, että satiiriksi nimetyssä teoksessa käsitellään nykyajan ihmisiä ja ilmiöitä.

Kirjailija ei voi kirjaa tehdessään päättää, että nytpä kirjoitan Klassikon - Mahtavan Menestysteoksen, joka ei vanhene koskaan ja jota luetaan yliopistossa rinnan Dostojevskin kanssa. Toki olisin tyytyväinen, mikäli saavuttaisin joskus tuonkin rajapyykin.

"Todellisten" henkilöiden nimien käyttö liittyy faktan ja fiktion rajoilla leikittelyyn. Niin sanotut todellisetkin ihmiset muuttuvat fiktiivisiksi, kun ne päätyvät fiktiiviseen ympäristöön romaanin cameorooleihin. Henkilöhahmot ovat aina sepitettyjä, monen vaiheen kautta syntyneitä luomuksia, eivät suoria kopioita elävistä ihmisistä.

6. Mitä kirjoitat seuraavaksi?

Toivottavasti jotakin, joka herättää lukijoissa yhtä hyviä kysymyksiä kuin nämä.

7. Ketkä ovat omia suosikkikirjailijoitasi ja miksi?

Suosikkini vaihtelevat jatkuvasti. Arvostan muun muassa Milan Kunderaa, Paul Austeria, Henry Milleriä, Bukowskia ja John Fantea. Kaikkien näiden teksteissä on viisautta ja kielen pakottomuutta, joka kiehtoo minua. Uusin ihastukseni on brittikirjailija Hanif Kureishi, jonka novellikokoelman Midnight All Day ostin hiljattain Lontoosta. Kirjassaan hän on kuvannut naisten ja miesten suhteita hyvin herkkävivahteisella tavalla.

8. Mitä luet tänä jouluna?

Luen ainakin Simone de Beauvoirin klassikkoteoksen Toinen sukupuoli, jonka toivoin joulupukilta lahjaksi. Sain taannoin eräältä feministiystävältäni lukijapalautetta, että voisin kirjoissani enemmän murtaa patriarkaalisen yhteiskunnan rakenteita ja ajatusmalleja. Se ei liene helppo tehtävä.