Pistäydyin pari päivää sitten Kampin Suomalaisessa Kirjakaupassa, joka oli sairauslomani aikana uusiutunut aika hienoksi. Se näyttää ihan eurooppalaiselta kirjakaupalta kahviloineen ja designsohvineen. Olisin ottanut kuvia iloksenne, mutta erittäin tympeä myyjä ilmoitti, etten saa kuvata.

Päädyin kauppaan ostaakseni Mondon uuden Berliini-matkaoppaan, mutta se oli kaupasta loppunut. Se erittäin tympeä myyjä suostui onneksi tilaamaan sen toisesta myymälästä.

Kuvassa Mondon Berliini-opas vuodelta 2005. Päättelin, että tarvitsen uuden, koska sen johdanto on nimetty Hetkien kaupungiksi...

Olen jotenkin ehdollistunut Mondon matkaoppaisiin. Ostan sellaisen aina kun voin. Tykkään niiden näkökulmista, suomalaisuudesta, selkeydestä ja siitä, että kirjoissa on paljon luettavaa. Esimerkiksi ne "näytämme sen mistä muut vain kertovat" -oppaat ovat aivan liian kirjavia ja sekavia askeettiselle minälleni.

Kaverit moittivat Mondon kirjojen karttoja huonoiksi tai olemattomiksi, mutta minua se ei haittaa. Kartat yleensä lähinnä ahdistavat minua. Olen karttalukutaidoton ja yritän valita matkaseuraksi jonkun, jolla on edes auttava suuntavaisto.

Tästä voittekin päätellä, että olen lähdössä Berliiniin. Pitkä viikonloppu odottaa parin viikon päässä. Matkaopas on siis hoidossa, mutta mitä muuta luettavaa pakkaan kassiini?

Auttakaa naista matkalla ja vinkatkaa hyvistä romaaneista, jotka sijoittuvat Berliiniin! Iloitsen toki muistakin vinkeistä en ole koskaan käynyt Berliinissä.

Onko kukaan nähnyt Hella W -elokuvaa? Traileri näyttää minusta kovasti mahtipontiselta, joten suhtaudun siihen vähän epäillen.

Hella Wuolijoki kyllä kiinnostaa minua jo sen takia että yksi lempielokuvistani on Juurakon Hulda. Nappasin siis Wuolijoen muistelmateoksen uusintapainoksen heti lukuun.

.

Hella Wuolijoki: Enkä ollut vanki. Tuokiokuvia vankilasta. Tammi, 2011 (1. painos 1944). 190 sivua.

Enkä ollut vanki on kuten koko nimikin sanoo, kokoelma kuvia ajasta, jonka melkein kuusikymppinen Wuolijoki vietti vankilassa vuosina 1943–44.  Wuolijoki oli tuomittu desantin auttamisesta elinkautiseen, mutta hänet vapautettiin 16 kuukauden kuluttua Moskovan rauhansopimuksen jälkeen.

Kirjassa Wuolijoki kertoo paljon muista vangeista, kuvaa vankila-arkea ja muistelee omaa elämäänsä. Wuolijoki oli ennen tuomiotaan miljonääri, Niskavuori-näytelmien kirjoittaja ja poliittisesti aktiivinen julkkis, vähän aikansa Sofi Oksanen.

Wuolijki antaa aika tylyn kuvan 1940-luvun Suomesta: moni kanssavanki istuu pitkää tuomiota laittomien aborttien tekemisestä, ja sotaa käyvässä maassa piisasi myös poliittisia vankeja. Kummalliselta tuntui se, että Wuolijoella oli vankilassa aina joku passari, naisvanki joka kävi siivoamassa sellin ja palvelemassa rouvaa. Väki oli kahdessa kerroksessa siis vankilassakin.

Wuolijoen kieli on vanhahtavaa ja täynnä ajatusviivoja, lainausmerkkejä ja kolmia pisteitä. Välillä Wuolijoki on überpateettinen, mutta sen antaa anteeksi. Se sopii aikaan, josta kirja kertoo.

"Ihmistä ei voi vangita, vaikka hänen kuorensa kahlehtiikin, ihminen luiskahtaa aina pois käsistänne ja hymyilee teille, rankaisijoille, leijaillen sudenkorentona tahi lokin siivin tai rakastetun käsivarsilla… Ihmistä ei voi vangita, hänet voi hellävaroen pyydystää ja hoitaa kuin sairasta, laskematonta lasta ja opettaa olemaan hyvä."

Suositus: Hänelle, jota menneessä kiinnostavat ihmiset.

Sen kunniaksi, että muutaman tunnin kuluttua lähden taas Lontooseen, on aika esitellä talven ihastuttavin elämäkerta. Tai siis ihastuttavin ainakin meidän anglofriikkien mielestä. Muut saattavat pitää sitä hupsuna ja elitistisenä.

Puhun tietysti Mitfordin tytöistä.

.

Mary S. Lovell: Mitfordin tytöt sodassa ja rakkaudessa. Schildts, 2010. 476 sivua. Suomentanut Titia Schuurman.

Olin säästellyt Mary S. Lovellin kirjaa jouluherkukseni, mutta vihaiset linnut pakottivat minut lykkäämään lukemista uuteen vuoteen. Sittenkin luin sitä hitaasti, vaikka nautin joka luvusta. Tuijotin sisarusten kuvia lumoutuneena ja siteerasin tekstiä puolisolleni, joka ei edes yrittänyt peitellä tuskastumistaan. Tämä taitaa olla  naisten kirja.

Siltä varalta, että joku ei tiedä, kerrottakoon, että Mitfordin tytöt tarkoittaa aristokraattisen englantilaisperheen kuutta kaunista ja älykästä tytärtä.

Jessicasta tuli kommunisti, Dianasta fasisti ja Nancystä menestyskirjailija (en käsitä, miksen ole lukenut hänen kirjojaan – onko joku muu?). Unity onnistui hankkiutumaan Adolf Hitlerin sydänystäväksi ja Deborah nai herttuan. Pamela sentään eli tavallista maalaiselämää. Sisarusten ystäväpiiri vilisee sellaisia nimiä kuin Winstron Churchill, John Kennedy ja Evelyn Waugh.

Mitfordien jännittävä elämä kuvaa hyvin heidän aikaansa. He kävivät perheen sisällä samoja sotia kuin koko maailma, ja perheen tarinassa heijastuu myös koko yhteiskunnan muutos. Siinä missä Sydney-äiti hädin tuskin pärjää viiden palvelijan turvin, Jessica saa hoitaa kotinsa itse.

Ja Lovell on tehnyt hienoa työtä. Hän on hankkinut valtavasti tietoa, mutta ei jää sen vangiksi. Hän kertoo kolmiulotteisista ihmisistä, sellaisilla joissa on sekä hyviä että huonoja puolia, hirveästi heikkouksia ja paljon ihailtavaa. Joistakin pitää enemmän, joistakin vähemmän, mutta kaikkia kohtaan tuntee jotain.

Hmmm. Alkoi juuri tehdä mieli teetä ja skonsseja. Ehkä huomenna.

Suositus: Hänelle, joka yrittää elää niin kuin Keep calm and carry on opettaa.

PS. Aloitan siis kohta loman, joka kestää koko ensi viikonkin. Bloggaan kyllä sinäkin aikana, mutta harvakseltaan.

Joulu tulee, ei sille mitään voi. Loppuvuoden aikana ratkon lahjapulmia sekä tämäntapaisilla lahjalistoilla että ihan tilauksesta. Kerro, kenelle et keksi kirjalahjaa, niin teen hyvän ehdotuksen. Tarvitsen vain vähän taustatietoja: Mikä on suhteesi lahjan saajaan? Millaisista kirjoista hän yleensä pitää?

Tässä ensimmäinen lahjalista. Sen teemana on rock, joka näyttää tekevän miehille hyvää. Tai ainakin rockmiehet ikääntyvät kauniisti. Nämä kirjat sopivat vain tosifaneille.

Keith Richards: Elämä. WSOY, 2010. 567 sivua. Suomentaneet Seppo Hyrkäs ja Kristiina Vaara.

En ikinä jaksaisi lukea James Foxin ja Keith Richardsin itsensä kirjoittamaa Keithin elämäkertaa. Todennäköisesti en jaksaisi lukea sitä vaikka olisin fani. Nyt en edes yrittänyt, mutta katsoin kuvat ja voin vakuuttaa, ettei Keith ole koskaan näyttänyt paremmalta kuin tuossa kannessa.

Sama pätee Dumariin.

Jukka Lindfors, Markku Salo ja Raimo Pesonen: Dumari. WSOY, 2010. 553 sivua.

Tuomari Nurmio on yksi suosikkejani, mutta härre gud! Elämä on liian lyhyt näin yksityiskohtaiseen selostukseen mistään. Dumaria on kuitenkin mukava selailla, ja valokuvat ovat lystikkäitä. Sitä paitsi niitä on paljon. Hande Nurmio ei ehkä ole perinteisesti ajatellen kovin kaunis mies, mutta ei hän koskaan ole näyttänyt paremmalta kuin kirjansa kannessa.

Sitten on tietysti poikkeus, joka vahvistaa säännön.

Daniel Bukszpan: Heavy metal. Raskaan musiikin pioneerit, jättiläiset ja kapinalliset. Nemo, 2010. 336 sivua. Suomentaneet ja toimittaneet Lotta Heikkeri ja Miki Peltola.

Pidän kirjoista, jotka päästävät minut ihan toiseen maailmaan. Niinpä nappasin Nuoren addiktin omakuvan lukuun suunnilleen heti kun se plompsahti kuoresta. Crack-kierteeseen syöksyvä New Yorkin kirjapiirin nouseva tähti on suunnilleen yhtä kaukana elämästäni kuin nälkäänäkevä pohjoiskorealaispoika. Bill Cleggin tarina on sitä paitsi tosi.

Bill Clegg: Nuoren addiktin omakuva. Siltala, 2010. 247 sivua. Suomentanut Tero Valkonen.

Nuoren addiktin omakuva jätti kuitenkin minut kylmäksi. Clegg vaikutti epämiellyttävältä ja omahyväiseltä ja itsensä kovin kovin vakavasti ottavalta tyypiltä. En tainnut kertaakaan kirjan aikana ajatella, että voi kun hänelle kävisi hyvin.

No, narkkarit nyt ilmeisesti ovat itsekeskeisiä (tai ehkä oikea termi olisi huumekeskeisiä), joten kai se vain kertoo siitä, että kirja on todenmukainen ja kaunistelematon.

Kirjalle olisi kuitenkin eduksi, jos sen päähenkilöä voisi jotenkin ymmärtää. En saanut yhtään kiinni siitä, mikä Cleggiä riivasi (ehkä hän ei saanut itsekään). Tajusin kyllä, että hän tunsi elävänsä jonkun toisen elämää ja näyttelevänsä jotain roolia, mutta syytä en oikein ymmärtänyt. Ja mitä ihmettä ne lapsuuden pissaongelmat oikein olivat?

Sitä paitsi Cleggin addiktio on aika porvarillista laatua: hän asuu siisteissä hotelleissa, liikkuu taksilla ja nostaa tarpeen vaatiessa rahaa lihavalta pankkitililtään. Aloin kaivata James Freyn Miljoonia sirpaleita (ja kyllä, tiedän Freytä syytetään valehtelusta, mutta ainakaan kirja ei ole tylsä).

Nuoren addiktin omakuvan puolustukseksi on sanottava, että luin sen heti Roomin jälkeen, ja kuten  hehkutin, Room on koskettavinta mitä olen lukenut aikoihin.

Mutta miksi ihmeessä kirjan suomalainen nimi ei ole Addiktin omakuva nuoruuden vuosilta? Sen alkuperäisnimi nimittäin on A Portrait of an Addict as a Young Man, siis James Joycen kirjaa mukaellen.

Suositus: Hänelle, joka huolestuu kun juo yhden liikaa.

PS. Tässä muuten linkki mielestäni hyvään arvosteluun ja kiintoisaan kirjablogiin.