Koska vietin elokuun kesälomalla, tällä viikolla ilmestyneen Olivian Jos on aikaa vain yhteen -kirjavastuun otti kantaakseen päätoimittaja Niina Leino. Siitä näette, kuinka vakavasta asiasta on kyse.

Tässä ote Niinan tekstistä, olkaa hyvä. Koko jutun voi lukea lehdestä.

Paul Auster: Näkymätön. Tammi, 2010. 314 sivua.

Ensin alku:

“Paul Austerin 15. romaani Näkymätön on tarina siitä, miten yksittäinen tapahtuma sysää koko loppuelämän uuteen suuntaan. Opiskelija Adam Walker elää vuoden 1967 New Yorkissa, törmää ranskalaiseen professoriin ja löytää itsensä tilanteesta, jossa tajuaa tämän ehkä tehneen murhan.”

Sitten loppu:

“Lukukokemuksena Näkymätön on kuin kokoaisi palapeliä flow’n vallassa. Palkitsevan etsiskelyn jälkeen palaset loksahtavat juuri oikeisiin kohtiin. Minut romaani sai pohtimaan, mitkä ovat olleet ne minun viisi minuuttiani, jotka käänsivät elämäni suunnan.”

Huomenna ilmestyän syyskuun Olivian Jos on aikaa vain yhteen -kirjan valinta oli taas vähän vaikeaa. Tällä kertaa vaikeus johtui siitä, etten löytänyt oikein mitään sykähdyttävää. Touko–kesäkuussa ilmestyi ihan hyviä kirjoja, keskinkertaisia kirjoja, hyvin raakoja kirjoja ja jollain tapaa sympaattisia kirjoja, mutta ei yhtään sellaista, jonka olisin täydestä sydämestäni voinut valita JOAVY:ksi.

(Kuten tiedätte, otan tehtävän vakavasti. En halua ehdottaa yhtään epäkelpoa kirjaa ihmiselle, jolla on aikaa lukea vain yksi kirja kuukaudessa. Hänellä on muutenkin vaikeaa.)

Sitten katseeni osui maaliskuussa ilmestyneeseen kirjaan, jonka olin kerran aloittanut, mutta jättänyt kesken. Olin kuitenkin jättänyt sen yöpöydälleni, koska tunsin, että toisessa mielentilassa voisin pitää siitä paljon.

Niin kävikin. Kun keskityin, hiljennyin ja hidastin, rakastuin Routaholviin.

Anne Michaels: Routaholvi. WSOY, 2010. 321 sivua. Suomennos Kaijamari Sivill.

Routaholvi kertoo Averystä, Jeanista ja Lucjanista. Tarina alkaa vuodesta 1964, jolloin Avery ja Jean ovat juuri menneet naimisiin ja muuttaneet Egyptiin. Insinööri Avery siirtää Abu Simbelin temppeliä Assuanin padon tieltä. Iltaisin rakastavaiset kertovat muistojaan toisilleen. Sitten Jeanin raskaus päättyy keskenmenoon.

Suru erottaa Averyn ja Jeanin, jotka palaavat Torontoon ja eroavat. Avery alkaa opiskella arkkitehdiksi, jotta voisi rakentaa eikä tuhota. Jean tutustuu puolalaiseen Lucjaniin, joka kertoo sodanaikaisesta Varsovasta ja siitä, miten kaupunki rakennettiin uudestaan.

Muistojen jakaminen on Routaholvissa rakkauden parantava muoto. Se pelastaa lopulta Jeaninkin omasta routaholvistaan, siitä väliaikaisesta tilasta johon talven vainajat ennen laitettiin odottamaan kevättä ja maan sulamista.

Runoilija Anne Michaels kirjoitti toista romaaniaan yli kymmenen vuotta, ja se tuntuu. Jokainen sana painaa eliniän, jokainen lause on merkityksistä tiheä, jokaiselta sivulta löytää jotain, mihin haluaa palata.

Jos Routaholvi olisi huone, se olisi täynnä koristeellisia rasioita, kirjavia mattoja, viehättävästi patinoituneita koruja ja vieri viereen ripustettuja tauluja, kaikki täydellisessä järjestyksessä. En haluaisi asua siinä huoneessa, mutta siellä on lumoava vierailla.

Kerroksellisuus olisi rasittavaa, ellei Michaels olisi niin taitava. Minuun vetosi esimerkiksi tämä kappale:

"En usko, että koti on siellä, missä on syntynyt, tai siellä missä on kasvanut, koti ei ole perusoikeus eikä perintö, ei nimi, veri eikä maa. Se ei ole edes se pehmeä kohta, johon koskettaessa sattuu, joka määrää ihmisen yksinäisyden rajat niin kuin kulho määrää rajat vedelle. Sitä ei voi paikantaa tuoksuun tai makuun tai onnenkaluun tai sanaan... Koti on ihmisen ensimmäinen totinen virhe. Se virhe, joka muuttaa kaiken, se opetus jonka voi antaa koitua tuhokseen. Siitä hetkestä ihminen alkaa rakentaa kotia maailmaan. Siihen paikkaan hän tuo tuoksun, maun, onnenkalun, nimen."

Minuun vetosivat myös Michaelsin tekstiin nivomat faktat. Nyt tiedän esimerkiksi nimen sille tuoksulle, jonka voi haistaa vain juuri ennen kuin sade alkaa: petrikhor. Tiedän myös mistä se syntyy, ja se on minusta mahtavaa.

Suositus: Hänelle, jonka maailmassa kahvi on aina mustaa ja väkevää.

PS. Anne Michaels ei juuri ole julkisuudessa paistatellut. Harvinainen haastattelu löytyy täältä.

Tänään tilaajille ja huomenna kauppoihin ilmestyvän Olivian Jos on aikaa vain yhteen -kirja on ihme kyllä ranskalainen.

Claudie Gallay: Tyrskyt. Avain, 2010. 477 sivua.

Pähkäilin pitkään, pitäisikö Joavy-kirjaksi valita Parvekejumalat vai Tyrskyt. Kahdesta erinomaisesta vaihtoehdosta päädyin Tyrskyihin, koska se vei minut matkalle, toiseen maailmaan, autioon maisemaan. Näin keskellä kesää se tuntui paremmalta kuin vihainen yhteiskunnallinen romaani.

Tyrskyt kertoo pieneen kylään Normandian uloimmalle niemenkärjelle kerääntyneistä ihmisistä. La Haguen kylässä asuu enimmäkseen siellä syntynyttä väkeä. Ihmiset ovat juroja, meren ja tuulen mykistämiä, vähän omituisia.

Kirjan kertoja on ulkopuolinen, nainen joka suree kuollutta rakastettuaan ja laskee työkseen lintuja. Hän on yksinäinen ja rikki, haaksirikkoutunut. Sitten kylään saapuu muukalainen. Vähitellen mies ja kertoja lähestyvät toisiaan ja selvittävät vuosikymmenten takaista onnettomuutta.

Tyrskyt on lumoava tarina yksinäisyydestä ja sen voittamisesta. Siinä on arvoitusta juuri sen verran, ettei sitä malta laskea käsistään, ja romantiikkaa niin paljon, että sydän täyttyy. Sitä lukiessa tuntee vaeltavansa kallioilla kuuntelemassa lokkien kirkunaa.

Claudie Gallay kirjoittaa kauniisti ja vähäeleisesti. Hän suosii lyhyitä lauseita ja täsmällisiä sanoja. Kun jyrkkään kieleen tottuu, tuntuu ettei muuta halua lukeakaan.

Suositus: Hänelle, jonka mielestä meri voittaa järven.

Tänään ilmestyvän Olivian Jos on aikaa vain yhteen -kirja oli vaihteeksi helppo valinta. Vanha suosikkini John Irving on monen keskinkertaisen tai huonon kirjan jälkeen kirjoittanut ison hienon tarinan.

John Irving: Viimeinen yö Twisted Riverillä. Tammi, 2010. 610 sivua.

Viimeinen yö Twisted Riverillä on täynnä kummia ihmisiä, groteskeja turmia ja villejä juonenkäänteitä. Tietysti siinä on myös seksiä, väkivaltaa ja karhuja, liioittelua ja absurdia huumoria.

Puolen vuosisadan yli kurottuva tarina alkaa tukkilaiskylästä vuonna 1954. Yhtenä yönä 12-vuotias Danny tappaa vahingossa naisen, joka harrastaa seksiä hänen isänsä Dominicin kanssa. Kokki ottaa poikansa ja lähtee pakoon. Aina kun Dominic ja Danny saavat elämänsä järjestykseen, kostajapoliisi pääsee heidän jäljilleen ja paon pitää jatkua. Menneisyys ei irrota otettaan.

Dannystä kasvaa kovasti Irvingiä muistuttava menestyskirjailija, joka kirjoittaa juuri tätä samaista romaania. Se tekee rakenteesta kerrosteisen: minulle tuli kirjasta mieleen jazzbiisi, jossa teema toistuu, kiemurtelee ja muuntuu toiseksi ja palaa taas näkyviin. Nautin lukemisesta tavattomasti.

Arvostan myös sitä, miten vaivattomasti Irving kuvaa yhteiskunnallista kehitystä 50 vuoden aikana. Hän on sekä tarkka että pelkistämiskykyinen.

Suositus: Hänelle, jonka mielestä Kind of blue on ihan paras levy.

Valitsin huomenna ilmestyvän Olivian Jos on aikaa vain yhteen -kirjaksi romaanin, joka nauratti minua ääneen. Se on sen verran harvinaista herkkua, että päätin suositella kirjaa kaikille Olivian lukijoille.

Tiina Lymi: Susi sisällä. Helsinki-kirjat, 2010. 223 sivua.

Tiina Lymin esikoisteoksen päähenkilö on kolmekymppinen Tuula, jolla on ihana aviomies, kaksi ihanaa lasta ja ihana unelma puutalosta Porvoossa. Sitten paljastuu, että Vesa on sarjapettänyt Tuulaa koko heidän avioliittonsa ajan. Seuraa farssia, tragediaa, suuria tunteita ja mahtavia ylilyöntejä. Kirja perustuu Lymin näytelmään, ja se näkyy. Kohtaus vaihtuu toiseen hengästyttävää tahtia.

Lymi kirjoittaa terävästi. Tykkäsin siitä, miten hän antaa kaikille ihmisilleen sekä hyviä että huonoja ominaisuuksia. Edes pettäjä-Vesa ei ole pelkästään paha. Ja näyttelijä osaa (tietysti?) kirjoittaa hyviä repliikkejä: "Saatanan jätkä. Rikkoi mun kaverin", Sanna sanoo sivulla 129.

Minusta Susi sisällä on hienoa viihdettä – eikä termiin liity negatiivista arvovarausta. Se ei pakahduta, mutta se naurattaa, liikuttaa ja saa ajattelemaan asioita uudesta näkökulmasta. Kurkistus naisenkaatajan päähän oli avartava. En ole koskaan oikein ymmärtänyt naistenmiesten ajattelutapaa.

Lopuksi nolo tunnustus: lukiessa näin Tuulan Tiina Lyminä ja Vesan Eero Ahona. Tämä ei johdu mistään muusta kuin siitä, että pari on eronnut ja että olen nähnyt molemmat näyttämöllä. Tunsin itseni lievästi tirkistelijäksi. Kirjan vika se ei ole, vaan lukijan.

Suositus: Hänelle, jota naurattaa väärissä paikoissa.