Aina biisien sanat eivät toimi tekstinä. Ismo Alanko on mestari, joten lienee luonnollista, että hänen sanansa toimivat. Jännittävää on se, että joissakin tapauksissa jopa paremmin kuin lauluina. Ehkä se johtuu siitä, että nyt niistä saa varmasti selvää.

Johnny Kniga eli WSOY on koonnut Alangon kaikki sanoitukset yhdeksi kirjaksi. Se on, kuten takakansikin lupaa, kokokuva. Biisit ovat kirjassa levyittäin, ilmestymisjärjestyksessä, ja lopun aakkosellisesta hakemistosta löytää helposti suosikkinsa.

Ismo Alanko: Sanat. Johnny Kniga, 2011. 448 sivua.

Tietysti kirjasta olisi voinut tehdä vielä massivisemman: kertoa biisien taustoja (minua esimerkiksi kiinnostaa, onko Pentti-runon Pentti Pentti Saarikoski) ja syntyhistoriaa. Se olisi ehkä miellyttänyt hardcorefaneja.

Minä olen tyytyväinen pelkkiin teksteihin. Kuten Alanko sanoo esipuheessa:

"Musiikki on lähes aina useamman ihmisen yhteistyön tulos, tekijöiden kollektiivisen hengen summa. Tekstit sen sijaan ovat hyvin henkilökohtaisia. Tuntuu, kuin olisin riisuuntunut silmiesi edessä, ojentanut tarjottimella koko tähänastisen elämäni."

Siltä Sanojen lukeminen tuntuukin. Tässä näyte Kuka teki huorin -levyltä (1986):

Kaksin

Orpo on outona suuressa maailmassa liikkua yksinänsä kylmissänsä ulkona nukkua yksin ikäväänsä

kun minä sitten sinut näin, niin aurinko hullaantui rämähti lämpöä loistamaan ja niin kaikki valaistui

nyt silloinkin kun yksin oon, niin olen minä kaksin kaksin hyvyys kainalossa, hiljaa sylityksin

Hyvää viikonloppua, vietittepä sitä yksin, kaksin tai kolmin!

Carol Shields on yksi niitä kirjailijoita, joita ei pidä lukea liian nuorena. Samaan ryhmään kuuluvat muun muassa Anne Tyler, Anita Brookner ja Alice Munro. Kaikki ovat hienoja kirjailijoita, mutta niin arkisia, että parikymppisenä ainakin minä olisin pitänyt heitä sietämättömän ikävystyttävinä. Tai siis pidinkin, silloin kun erehdyin lukemaan.

Nyt aikuisena rakastan Shieldsin ja kumppaneiden kirjoja. Tuntuu, että he oivaltavat elämästä jotain olennaista ja näyttävät sen isontelematta. Elämä muodostuu enimmäkseen pienistä tapahtumista.

Lukiessani koen jatkuvasti oivalluksen hetkiä: juuri tuolta minusta tuntuu. Se tuntuu hyvin lohdulliselta.

Carol Shields: Pikkuseikkoja. Otava, 2011. 235 sivua. Suomennos Hanna Tarkka.

Pikkuseikkoja on Shieldsin vuonna 1976 ilmestynyt esikoisromaani. Siinä on vähän esikoisille tyypillistä sisäsiittoisuutta (kertoja, elämäkertakirjailija Judith muistuttaa kovasti Shieldsiä itseään), mutta siinä on myös kaikki se hyvä, mikä Shieldsin myöhemmissäkin romaaneissa.

Jo alku on terävä: "On sunnuntai-ilta. Ja mielessäni käy ajatus, että minun pitäisi olla onnellisempi kuin olen." (En tosin tajua, miksi tuossa sunnuntai-illan perässä on piste.)

Kirjassa ei tapahdu kovin paljon. Lähinnä juonta on tarina käsikirjoituksesta, jonka Judith ensin varastaa romaanikseen muttei  julkaise ja jonka hänen ystävänsä sitten kirjoittaa omaksi romaanikseen ja julkaisee. Paljon kiinnostavampaa on tapa, jolla Judith tarkastelee itseään ja ihmisiä ympärillään. Hän pohtii muun muassa sitä, millaisina itse näemme itsemme ja millaisina muut. Ja sitä, miten jokin osa ihmisestä on aina piilossa.

Suokaa anteeksi pitkä sitaatti:

"Niin, salaisuudet. En ole kertonut Martinille, että kuin silloin Englannissa John Spaldingin käsikirjoitukset. Hän ei olisi pitänyt siitä, hänen katseessaan ei olisi enää yhtä paljon rakkautta, ja olisi voinut käydä niin, että välillämme vallitseva tasapaino olisi järkkynyt. Samoin kuin hän, mahdollisesti samasta syystä, jätti kertomatta minulle niistä langoista ja kuvakudoksista. Kai hän oli arvannut, miten minä reagoisin. Salaisuudet ovat mahdollisia. Ja toisiaan rakastavien ihmisten välillä ne voivat olla jopa välttämättömiä."

Ilahduin myös siitä, että Judith toteaa olevansa nopea lukija eikä siksi muista kirjoista juuri mitään, koska niin nopeille lukijoille käy. Minuahan vaivaa sama tauti, sekä nopeus että unohtelu.

Suositus: Hänelle, joka keksii elämän bussissa vastapäätä istuvalle.

Olen monta kertaa tässä blogissa(kin) kertonut, miten tärkeää minulle on pitää edes yhdestä kirjan henkilöstä. Samalla olen alkanut pitää sitä heikkoutenani: voinko pitää vain kivoista ihmisistä? Eikö se ole kovin – pinnallista?

Meriharakat onneksi todisti, etten ole ihan niin pinnallinen kuin pelkäsin.

Susan Fletcher: Meriharakat. Like, 2008. 384 sivua. Suomennos Jonna Joskitt.

Meriharakoiden kertoja, Moira, on nimittäin objektiivisesti tarkasteltuna kohtuullisen epämiellyttävä ihminen. En halua paljastaa juonta, joten tyydyn sanomaan, että hän on kaamea tytär, ikävä sisko ja melkoisen huono vaimo. Silti pidin Moirasta, ymmärsin häntä ja toivoin hänelle pelkkää hyvää.

Se on tietysti Susan Fletcherin taidokkuutta. Hän näyttää, miten haavoittuva ja lapsekas Moira on ja miten tämä kuitenkin pyristelee ja kehittyy.

Vaikka Meriharakoiden tarina on yksinkertainen, Fletcher kertoo sen niin kauniisti ja koskettavasti, että jännite pysyy yllä. Syvyyttä tarinaan tuo se, että kirja on Moiran puhetta sisarelleen Amylle, joka makaa koomassa sairaalassa.

Ensin ajattelin, että Fletcherin olisi pitänyt selittää laajemmin Moiran siskoaan kohtaan tunteman inhon syitä. Nyt ainoaksi selitykseksi jäi mustasukkaisuus: Moirasta pikkusisar on tunkeilija, jonka syntymä tekee äidistä ja isästä pettureita. Niinpä hän käytännössä hylkää perheensä 11-vuotiaana lähtemällä sisäoppilaitokseen maan toiselle puolen. Siellä hänestä tulee yksinäinen oudokki ja aika kova ihminen.

Sitten ajattelin, että ehkä se riittää. Kyllä kai lapsena koettu aika normaali tunne voi johtaa koko elämän kestävään epäluottamukseen ja pelkoon hylkäämisestä, ellei se korvaannu uusilla myönteisillä kokemuksilla? Kokemus ei ole ihan outo itsellenikään.

En hehkuta tässä Fletcherin kieltä, totean vain että se on sekä runollista että selkeää. Meri on Fletcherille tärkeä elementti, mikä sopii minulle mutta mitä joku kyynisempi voisi pitää kuluneena ja vähän ilmeisenä valintana.

Pidin paljon Fletcherin esikoisesta, Irlantilaisesta tytöstä. Meriharakoista pidin vielä enemmän. Löysin sen viime kesänä alelaarista 6,90 eurolla enkä muista käyttäneeni seitsemää euroa paremmin. Kirjaa saa kyllä muualtakin: Like julkaisi siitä viime vuonna pokkarin.

Ja ah, tänä keväänä Like julkaisee taas uuden Fletcherin: Noidan rippi. Noitavainot kuulostaa kyllä vähän luotaantyöntävältä tapahtuma-ajalta.

Suositus: Hänelle, joka tuntee olonsa kotoisaksi, kun telkkarissa näytetään Saaristomeren maisemia.

Tunnustan: olen kirjallinen takinkääntäjä.

Niinhän siinä kävi, että kun annoin Monika Fagerholmille aikaa, ihastuin syvästi. Työkaverini, Fagerholm-fani Liisa totesi, ettei siihen yleensä kyllä tarvita kahta välilevyleikkausta, mutta minä taidan olla vähän vaikea tapaus.

Ensin taustaa (jonka jotkut lukijat saattavat muistaakin). Jätin Säihkenäyttämön tuoreeltaan kesken vain muutaman sivun jälkeen, koska en ymmärtänyt kirjasta mitään. Tämän  tunnustamisesta nousi jonkinlainen kiihkeä keskustelu täällä blogissa, mikä yhdessä ystävieni painostuksen kanssa sai minut lupaamaan, että annan kirjalle vielä joskus uuden mahdollisuuden.

Kun myöhemmin törmäsin Amerikkalaisen tytön pokkariversioon, ostin sen hyllyyni siltä varalta, että maltan joskus aloittaa alusta. No, välilevyn pullistuma tarjosi kerrankin tarpeeksi aikaa.

Monika Fagerholm: Amerikkalainen tyttö. Teos, 2004. 530 sivua. Suomennos Liisa Ryömä.

Amerikkalainen tyttö oli minusta niin kiehtova ja jännittävä kirja, etten ymmärrä miksen sitä aikoinaan lukenut. Minua kiehtoi erityisesti Sandra Wärnin ja Doris Flinkenbergin ystävyys (tai rakkaus) – paljon enemmän kuin se, mitä amerikkalaiselle tytölle oikeastaan lopulta tapahtui.

Kirjahan sijoittuu Seutu-nimiselle alueelle ja 1960–70-luvuille. Eddie-niminen tyttö hukkuu lampeen, mistä syntyy huhujen, kuiskausten ja tarinoiden kierre.

Fagerholm kirjoittaa sirpaleista ja moninäkökulmaista tarinaa, joka toistaa, kertaa ja kierrättää tapahtumia. Kirja tuotti minulle valtavasti oivalluksen ja ilon hetkiä.

Monika Fagerholm: Säihkenäyttämö. Teos, 2009. 456 sivua. Suomennos Liisa Ryömä.

Kun olin saanut Amerikkalaisen tytön loppuun, pakotin Liisan lainaamaan minulle Säihkenäyttämön. Pidin siitäkin paljon, mutta Liisa saa kyllä kirjansa takaisin.

Säihkenäyttämö on niin sanotusti itsenäinen jatko-osa Amerikkalaiselle tytölle. Sen tapahtumat sijoittuvat samalle seudulle ja siinä on samoja ihmisiä kuin edeltäjässä. Se on jos vielä toisteisempi ja sirpaleisempi kuin edeltäjänsä. Minusta se on myös väkinäisempi, pinnistetympi ja itsetietoisempi kuin edeltäjänsä.

Säihkenäyttämö sai minut kuitenkin ajattelemaan muistamista ja totuutta: Mikä sellainen, johon uskon, on keksittyä? Tai väärä tulkinta? Kenen totuus on se oikea? Ei kenenkään? Kaikkien?

Löysin myös paljon itselleni tosi ajatuksia, sellaisen kuin tämä:

"Joten oli se tulevaisuus millainen tahansa, oikeustiede, kaikki talot joissa hän on asuva ja jotka omistava, kaikki kiinteistöt – niin hän tietää NYT, että juuri tämä näkymä, näkymä kioskin tiskin takaa tai kioskin ovelta missä hän aina seisoi tupakalla, sama tori, tämä tori, seudulla, kunnankeskus jota hän on tuijottanut kauimmin elämässään tulee pysymään hänessä pisimpään. Olemaan hänen kaikkein omintaan, riippumatta siitä tarkoittaako se jotain vai ei."

Edelleen kritisoin molempien romaanien alkuja, mutta varsinkin Säihkenäyttämöä. En suosittele Säihkenäyttämöä hänelle, joka ei ole lukenut Amerikkalaista tyttöä. Itse asiassa ne kannattaa lukea peräkkäin, yhteen menoon. Enkä ottaisi jatkossakaan kumpaakaan kirjaa bussilukemiseksi. Mutta ajan kanssa nautittavaksi suosittelen niitä empimättä.

Suositus: Hänelle, joka ehtii seurata lumen sulamista.

Kiitos taas hyvän voinnin toivotuksista! Toinen pullistumaleikkaus on nyt onnellisesti takana ja kolmas olisi lääkärin mukaan jonkin sortin ihme, joten eiköhän tämä ollut tässä.

Olen taas toipumisen siinä vaiheessa, jossa istumista pitää rajoittaa: puran siis kirjasumaa pikku hiljaa. Pino sängyn vieressä on melkoinen.

Aloitan siitä, joka teki suurimman vaikutuksen.

.

Jonathan Franzen: Freedom. Farrar, Strauss and Giroux, 2010. 562 sivua.

Jonathan Franzenin neljäs romaani alkaa vähän hitaasti, mutta kun lukemiseen kerran ryhtyy, tarina vie. Freedom kertoo Patty ja Walter Berglundista, heidän lapsistaan Joeystä ja Jessicasta ja heidän ystävästään Richardista.

Walter on passiivisaggressiivinen hyvis, joka menee töihin pahaan kivihiilifirmaan pelastaakseen yhden lintulajin. Patty on koripallotähti, joka ryhtyy täydelliseksi kotiäidiksi ja huomaa olevansa alkoholisti, jonka teinipoika muuttaa naapuriin. Richard on marginaalirokkari, josta tulee jonkin sortin tähti.

Kaikki ovat tukevasti ylemmän keskiluokan edustajia, heitä joilla vapautta on pikemminkin liikaa kuin liian vähän mutta jotka tuntuvat koko ajan pyristelevän vapaaksi jostakin.

Freedom on etäinen, viileä ja ironinen kirja. Niinpä en erityisesti liikuttunut mistään, mitä siinä tapahtui, mutta kiinnostuin kyllä Franzenin ristiriitaisista ihmisistä. Halusin tietää, mitä heille seuraavaksi tapahtuu: Jättääkö Patty Walterin Richardin takia? Ryhtyyko Walter suhteeseen Lalithan kanssa? Selviääkö Joey kuiville sotabisneksistään?

Franzen nivoo saippuaoopperaa ilmastosaarnaan niin taiturimaisesti, että tunsin koko ajan lukevani jotain yhtä aikaa viihdyttävää ja syvällistä ja tärkeää. Se on aika palkitsevaa.

Tarinaa Franzen kuljettaa melkein liian täydellisesti. Näkökulma vaihtuu juuri oikeassa kohtaa ja juoni keriytyy auki esimerkillisesti. Sota ja rauha mainitaan niin usein, että tyhmempikin tajuaa sen olevan Franzenin benchmark, niin sanotusti. Minua sivistyneemmät osaavat sanoa, onko niin oikeasti.

Koska englanti ei ole äidinkieleni, annan varmasti Franzenille anteeksi paljon sellaista, jota suomennokselta en hyväksyisi. Yhdysvalloissa Franzenin möhkäle on saanut ristiriitaisen vastaanoton: toiset ylistävät sitä, toiset se saa raivoon. Minä en osaa sanoa, onko se Suuri Amerikkalainen Romaani Meidän Ajastamme (itse asiassa epäilen, että se selviää oikeasti vasta joskus sadan vuoden kuluttua).

Siitä olen varma, että Freedom on tärkeä kirja minulle. Kuukauden aikana olen liikkunut kotoa vain lähikauppaan ja sairaalaan, mutta ajatukseni ovat askarrelleet isoissa asioissa. Olen ajatellut esimerkiksi sitä, paljonko vapautta on liikaa ja miksi.

Suositus: Hänelle, joka ei ymmärrä, miksi lihankulutus vain kasvaa.