Olen monta kertaa tässä blogissa(kin) kertonut, miten tärkeää minulle on pitää edes yhdestä kirjan henkilöstä. Samalla olen alkanut pitää sitä heikkoutenani: voinko pitää vain kivoista ihmisistä? Eikö se ole kovin – pinnallista?

Meriharakat onneksi todisti, etten ole ihan niin pinnallinen kuin pelkäsin.

Susan Fletcher: Meriharakat. Like, 2008. 384 sivua. Suomennos Jonna Joskitt.

Meriharakoiden kertoja, Moira, on nimittäin objektiivisesti tarkasteltuna kohtuullisen epämiellyttävä ihminen. En halua paljastaa juonta, joten tyydyn sanomaan, että hän on kaamea tytär, ikävä sisko ja melkoisen huono vaimo. Silti pidin Moirasta, ymmärsin häntä ja toivoin hänelle pelkkää hyvää.

Se on tietysti Susan Fletcherin taidokkuutta. Hän näyttää, miten haavoittuva ja lapsekas Moira on ja miten tämä kuitenkin pyristelee ja kehittyy.

Vaikka Meriharakoiden tarina on yksinkertainen, Fletcher kertoo sen niin kauniisti ja koskettavasti, että jännite pysyy yllä. Syvyyttä tarinaan tuo se, että kirja on Moiran puhetta sisarelleen Amylle, joka makaa koomassa sairaalassa.

Ensin ajattelin, että Fletcherin olisi pitänyt selittää laajemmin Moiran siskoaan kohtaan tunteman inhon syitä. Nyt ainoaksi selitykseksi jäi mustasukkaisuus: Moirasta pikkusisar on tunkeilija, jonka syntymä tekee äidistä ja isästä pettureita. Niinpä hän käytännössä hylkää perheensä 11-vuotiaana lähtemällä sisäoppilaitokseen maan toiselle puolen. Siellä hänestä tulee yksinäinen oudokki ja aika kova ihminen.

Sitten ajattelin, että ehkä se riittää. Kyllä kai lapsena koettu aika normaali tunne voi johtaa koko elämän kestävään epäluottamukseen ja pelkoon hylkäämisestä, ellei se korvaannu uusilla myönteisillä kokemuksilla? Kokemus ei ole ihan outo itsellenikään.

En hehkuta tässä Fletcherin kieltä, totean vain että se on sekä runollista että selkeää. Meri on Fletcherille tärkeä elementti, mikä sopii minulle mutta mitä joku kyynisempi voisi pitää kuluneena ja vähän ilmeisenä valintana.

Pidin paljon Fletcherin esikoisesta, Irlantilaisesta tytöstä. Meriharakoista pidin vielä enemmän. Löysin sen viime kesänä alelaarista 6,90 eurolla enkä muista käyttäneeni seitsemää euroa paremmin. Kirjaa saa kyllä muualtakin: Like julkaisi siitä viime vuonna pokkarin.

Ja ah, tänä keväänä Like julkaisee taas uuden Fletcherin: Noidan rippi. Noitavainot kuulostaa kyllä vähän luotaantyöntävältä tapahtuma-ajalta.

Suositus: Hänelle, joka tuntee olonsa kotoisaksi, kun telkkarissa näytetään Saaristomeren maisemia.

Klassikko on jäänyt väliin jo useampana kuukautena, mistä pahoittelut. Yritän parantaa tapani. Huhtikuun, tuon kuukausista julmimman, klassikoksi pitää tietysti valita jotain T.S. Eliotilta. Samalla tulee hoidettua runo viikonvaihteeksi.

T. S. Eliot: The Waste Land and other Poems. Faber and Faber, 1999. 80 sivua.

Hyllyssäni on Eliotia vain pieni ja kohtuullisen vähän luettu kirja nimeltä The Waste Land and other Poems. Tuo huhtikuu-sitaatti on peräisin kirjan nimirunosta, joka suomeksi tunnetaan nimellä Autio maa. Se menee näin:

"April is the cruellest month, breeding Lilacs out of the dead land, mixing Memory with desire, stirring Dead roots with spring rain."

Alkuperäinen (ehkä Lauri Viljasen) suomennos kuuluu näin:

"Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa muiston ja pyyteen, kiihoittaa uneliaita juuria kevätsateella."'

Ville Repo on suomentanut saman runon Tähtien väri -antologiaan näin:

"Huhtikuu on julmin kuukausi, nostattaa syreeneitä kuolleesta maasta, sekoittaa muiston ja halun, herättelee turtia juuria kevätsateella."

Kummasta pidätte enemmän? Minä arvostan Viljasen rytmiä, mutta Repon sanavalintoja.

Tähtien väri on muuten yksi useimmin selailemiani kirjoja. En ole lukenut sitä koskaan kokonaan, mutta se ei koskaan ole ollut karsintavaarassa, kun siivoan hyllyäni. Se on kokoelma amerikkalaista runoutta: muun muassa Walt Whitmania, Emily Dickinsonia ja e.e. cummingsia. Repo myös kertoo runoilijoista ja antaa apuja runojen tulkintaan. Hyvin sivistävä teos, siis.

Toimittanut Ville Repo: Tähtien väri. Valikoima amerikkalaista runoutta. WSOY, 1992. 230 sivua.

Suosikkini joukosta on juuri T.S. Eliot. En edes yritä ymmärtää hänen runojensa sisältämiä viittauksia, mutta nautin siitä miltä ne tuntuvat suussa. Luen niitä ääneen kun olen yksin kotona (puolisoni on niin sanotusti runousrajoitteinen, elleivät runot ole pohjanmaaksi kirjoitettuja). Sanat jäävät mieleen ja elämään, mistä tuo huhtikuu on kuukausista julmin -sitaatti on hyvä esimerkki. Useimmat tuskin tietävät sen olevan Eliotilta peräisin.

Rakastan esimerkiksi J. Alfred Prufrockin lemmenlaulun alkua (siis heti sen Dante-sitaatin jälkeen):

"Siis, sinä ja minä, lähdetään, kun ilta on taivasta vasten levällään kuin eetterin tainnuttama potilas; kautta tiettyjen katujen, puolityhjien, mumisevien lymypaikkojen, yhden levottoman yön halpojen hotelleiden ja sahanpuruisten osterikellareiden: katujen kuin uuvuttavan todistelun kavalasti tarkoitetun johdattamaan sinut musertavaan kysymykseen... Ah, älä kysy: "Mihin?" Lähdetään vieraskäyntimme tekemään."

Varsinkin nuo kolme ensimmäistä riviä jäävät soimaan päähäni, toistumaan kuin loitsu, kiertämään kehää.

Runous sopii tähän päivään siksikin, että olen lukenut uutta O Magazinea. Sen teemana on runous. Nettisivuiltakin löytyy Maya Angeloun haastattelu ja runo, joka suorastaan vaatii saada tulla luetuksi ääneen.

Mutta nyt kohti huhtikuuta! Lumisadekin loppui sopivasti.

PS. Jos joku ihmettelee, miksi puhun huhtikuusta, selvennettäköön että elän täällä blogissakin aikakauslehtiaikaa. Aikakauslehdethän ilmestyvät etuajassa: huhtikuun Olivia ilmestyy maaliskuussa. Niinpä valitsen kuukauden klassikon aina edelliskuun viimeisenä perjantaina. Siis silloin kun muistan.

Tunnustan: olen kirjallinen takinkääntäjä.

Niinhän siinä kävi, että kun annoin Monika Fagerholmille aikaa, ihastuin syvästi. Työkaverini, Fagerholm-fani Liisa totesi, ettei siihen yleensä kyllä tarvita kahta välilevyleikkausta, mutta minä taidan olla vähän vaikea tapaus.

Ensin taustaa (jonka jotkut lukijat saattavat muistaakin). Jätin Säihkenäyttämön tuoreeltaan kesken vain muutaman sivun jälkeen, koska en ymmärtänyt kirjasta mitään. Tämän  tunnustamisesta nousi jonkinlainen kiihkeä keskustelu täällä blogissa, mikä yhdessä ystävieni painostuksen kanssa sai minut lupaamaan, että annan kirjalle vielä joskus uuden mahdollisuuden.

Kun myöhemmin törmäsin Amerikkalaisen tytön pokkariversioon, ostin sen hyllyyni siltä varalta, että maltan joskus aloittaa alusta. No, välilevyn pullistuma tarjosi kerrankin tarpeeksi aikaa.

Monika Fagerholm: Amerikkalainen tyttö. Teos, 2004. 530 sivua. Suomennos Liisa Ryömä.

Amerikkalainen tyttö oli minusta niin kiehtova ja jännittävä kirja, etten ymmärrä miksen sitä aikoinaan lukenut. Minua kiehtoi erityisesti Sandra Wärnin ja Doris Flinkenbergin ystävyys (tai rakkaus) – paljon enemmän kuin se, mitä amerikkalaiselle tytölle oikeastaan lopulta tapahtui.

Kirjahan sijoittuu Seutu-nimiselle alueelle ja 1960–70-luvuille. Eddie-niminen tyttö hukkuu lampeen, mistä syntyy huhujen, kuiskausten ja tarinoiden kierre.

Fagerholm kirjoittaa sirpaleista ja moninäkökulmaista tarinaa, joka toistaa, kertaa ja kierrättää tapahtumia. Kirja tuotti minulle valtavasti oivalluksen ja ilon hetkiä.

Monika Fagerholm: Säihkenäyttämö. Teos, 2009. 456 sivua. Suomennos Liisa Ryömä.

Kun olin saanut Amerikkalaisen tytön loppuun, pakotin Liisan lainaamaan minulle Säihkenäyttämön. Pidin siitäkin paljon, mutta Liisa saa kyllä kirjansa takaisin.

Säihkenäyttämö on niin sanotusti itsenäinen jatko-osa Amerikkalaiselle tytölle. Sen tapahtumat sijoittuvat samalle seudulle ja siinä on samoja ihmisiä kuin edeltäjässä. Se on jos vielä toisteisempi ja sirpaleisempi kuin edeltäjänsä. Minusta se on myös väkinäisempi, pinnistetympi ja itsetietoisempi kuin edeltäjänsä.

Säihkenäyttämö sai minut kuitenkin ajattelemaan muistamista ja totuutta: Mikä sellainen, johon uskon, on keksittyä? Tai väärä tulkinta? Kenen totuus on se oikea? Ei kenenkään? Kaikkien?

Löysin myös paljon itselleni tosi ajatuksia, sellaisen kuin tämä:

"Joten oli se tulevaisuus millainen tahansa, oikeustiede, kaikki talot joissa hän on asuva ja jotka omistava, kaikki kiinteistöt – niin hän tietää NYT, että juuri tämä näkymä, näkymä kioskin tiskin takaa tai kioskin ovelta missä hän aina seisoi tupakalla, sama tori, tämä tori, seudulla, kunnankeskus jota hän on tuijottanut kauimmin elämässään tulee pysymään hänessä pisimpään. Olemaan hänen kaikkein omintaan, riippumatta siitä tarkoittaako se jotain vai ei."

Edelleen kritisoin molempien romaanien alkuja, mutta varsinkin Säihkenäyttämöä. En suosittele Säihkenäyttämöä hänelle, joka ei ole lukenut Amerikkalaista tyttöä. Itse asiassa ne kannattaa lukea peräkkäin, yhteen menoon. Enkä ottaisi jatkossakaan kumpaakaan kirjaa bussilukemiseksi. Mutta ajan kanssa nautittavaksi suosittelen niitä empimättä.

Suositus: Hänelle, joka ehtii seurata lumen sulamista.

Koska olen kotini vanki, viikonlopun runo tulee kotihyllystä. Olen ostanut Vuosisadan rakkaustarinan 17-vuotiaana, mikä näin parin vuosikymmenen jälkeen on kyllä vähän liian nuori. Joillekin kirjoille pitäisi olla ikärajat.

Märta Tikkasen runot olivat joka tapauksessa minulle tärkeitä. Että joku uskaltaa puhua näin, ajattelin. Ja: että joku uskaltaa rakastaa noin. Märtan ja Henrikin rakkaus oli ehkä tuhoavaa, mutta myös niin suurta, ettei siitä keskiluokkaisessa porilaisessa kodissa voinut kuin haaveilla.

Tässä runo kirjan loppupuolelta, sivulta 133:

Kaikkialta etsin sinua joka minun maailmassani kaikkialla olit

Yritin muuttaa oman maailmani sinulle kelpaavaksi etsin sinua kaikkialta

mutta loppujen lopuksi se mitä löysin olin minä itse

.

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina. Tammi, 1978 (kuvan painos vuodelta 1983). 173 sivua.

Mitkä rakkaustarinat ovat tehneet teihin vaikutuksen?

Pitäisi purkaa sitä viime viikolla luettujen kirjojen pinoa, mutten malta. Satuin nimittäin aamulla katsomaan pari vuotta sitten valmistunutta Ameliaa. Hilary Swankin tähdittämä elokuva on elämäkerta Amelia Earhartista, naisesta joka ensimmäisenä lensi yli Atlantin ja joka katosi yrittäessään lentää maailman ympäri.

Leffa oli tylsä mutta toi mieleeni ihanan kirjan, josta olen joskus tässä blogissa maininnut, mutta jonka näin naistenpäivän kunniaksi ajattelin ottaa taas esiin.

Minä olin Amelia Earhart on jostain itsellenikin vähän hämärästä syystä minulle tärkeä kirja. Sen pohjalla on tositarina siitä miten Earhart ja hänen suunnistajansa Fred Noolan katosivat lennollaan. Jane Mandelsohn kirjoittaa kauniin ja runollisen tarinan siitä, miten kaksikko pelastuu autiolle saarelle.

Kirja onnistuu siinä, missä elokuva kaikkine laajakuvineen ei: kuvaamaan vapautta ja yksinäisyyttä ja rakkautta. Tämä on ihan alusta:

"Taivas on lihallinen. Sen iso sininen maha kaartuu veden ylle ja painuu taivaanrannan taakse. Vuosien mittaan tuon näkymän hohto on silmissäni himmennyt, mutta nyt tuntuu kuin näkisin sen ensimmäistä kertaa."

Olen ostanut kirjaa lahjaksi ystävilleni, mutta nyt sen painos on varmasti loppu. Ainakin pääkaupunkiseudulla sitä saa kyllä kirjastosta.

(Amelian vaikutuksesta nykymuotiin voi muuten lukea vaikka tästä.)

Earhartista taas tuli mieleeni toinen hieno fiktiivinen elämäkerta.

Joyce Carol Oates onnistuu minusta kertomaan fiktion keinoin Marilyn Monroesta jotain sellaista, mihin ainakaan minun lukemani elämäkerrat eivät ole pystyneet. Blondi on jättimäinen, ristiriitainen, tosi ja kirkas kirja, yksi parhaita koskaan lukemiani. Voisinpa lukea sen uudestaan ensimmäistä kertaa.

Ja koska kolme on journalismissa parempi luku kuin kaksi, esittelen yhden ihan perinteisenkin elämäkerran.

Yleensähän en juuri pidä elämäkerroista. Ne ovat yleensä hymisteleviä, yksipuolisia ja tylsiä: en jaksa lukea yksityiskohtaista selostusta päähenkilön kouluvuosista tai kuka teki mitä missäkin levytyssessiossa. Elämäkerrat ovat tarinoita sankareista, mutta minua kiinnostavat ihmiset.

Caroline Mooreheadin kirjoittama Martha Gellhorn: A Life on kuitenkin niin julma päähenkilöään kohtaan, että sen antamaan kuvaan on pakko uskoa.

Martha Gellhorn oli toimittaja, joka työskenteli sotakirjeenvaihtajana Espanjan sisällissodassa ja toisessa maailmansodassa (hän kävi reportaasimatkalla Suomessakin). Hän kertoi tavallisista sotilaista ja sodan vaikutuksista ihmisiin.

Työssään Gellhorn oli sankari, mutta yksityiselämässään melkoisen rikkinäinen. Hän esimerkiksi adoptoi pojan, mutta käytännössä hylkäsi hänet ensin sukulaisten ja sitten sisäoppilaitosten hoiviin.

Huh. Olen nyt käyttänyt selvästi yli sallitun puolituntisen tässä tuolissa. Sohva kutsuu. Hyvää naistenpäivää!