Oletko sinä innostuja? Minä olen.

Innostun pienistäkin asioista niin, että kipinät sinkoilevat. Juuri sillä tavalla, mistä hyssyttelijät ajattelisivat että miksei tuokin voi hillitä itseään, aikuinen ihminen. Ääneni nousee, kädet viuhtovat ja puhe ylittää valonnopeuden kun selitän innoissani sen hetkistä innostumisen aihettani. Aihe puolestaan voi olla mitä vaan leppäkertusta ystävän toivottuihin perheuutisiin.

Minä en ole cool. Olen se joka nauraa ja laskee leikkiä, enkä ehdi miettiä miten coolilta näytän, kun meuhkaan ja huidon kahvilan pöydässä ystävilleni.

Olen tullut siihen lopputulokseen, että aion vaalia tätä luonteenpiirrettä viidakkoveitsi kädessä hautaan asti. Kukaan ei saa himmentää tai viedä sitä minulta pois paheksumalla tai syyttävillä katseilla. Paheksuminen on kuitenkin hämmästyttävän yleistä. Onpa lapsellinen ja naiivi, ei tuo ole aikuisen käytöstä. Vaikka olisin kasvoiltani ruttuinen kuin rusina, haluan, että mieleni hehkuu ja palaa innostusta, fiilistä ja lapsellista riemua. Näin ajattelin pitää itseni onnellisena.

Innostukaa perkele! Ja paheksukaa vähemmän. Kun sievä leppäkerttu ikkunalaudalla ilahduttaa lottovoiton verran, ei yksinkertaisesti ehdi katkeroitua oikeille lottovoittajille.

Ps. kiitokset eräälle kommentoijalle, joka antoi kipinän tähän postaukseen. Teki hyvää purkaa ajatuksia paperille.

Viime viikon muotiblogiseminaarissa (Miten minusta tulee minä) aloin miettiä, että miksi pääasiallisesti naisten kansoittama muotiblogimaailma leimataan automaattisesti hömpäksi ja vähän sellaiseksi nyhertelyksi, josta ei voi (saa) ikinä nousta todellisia uratykkejä. Bloggaus ei voi olla työtä, älkää nyt viitsikö. Tai auta armias jos sanot ääneen, että toivoisit blogin toimivan ponnahduslautana johonkin (pääsääntöisesti muotialan) duuniin, niin sinut ammutaan alas kovilla panoksilla. Älä vaan kuvittele olevas joku. Miksi bloggaus olisi yhtään sen väheksyttävämpi duuni kuin vaikkapa puisen tikun kanssa mustan kumilätkän perässä luistelu, harrastuksesta ne molemmat ovat alkaneet.

Elina Nopparin ja Mikko Hautakankaan muotiblogitutkimuksessa Kovaa työtä olla minä - muotibloggaajat mediamarkkinoilla oli kohta, jossa bloggareilta oli kysytty seuraavaa: Pyrin siihen, että blogini auttaisi työmahdollisuuksien saamisessa. Arvatkaa moniko oli Täysin samaa mieltä? Ei kukaan! Siis ei kukaan! Mitä ihmettä naiset! Teillä on Suomen luetuimpia verkkosivustoja näpeissänne, ettekä oikeasti mieti työmahdollisuuksianne?

Voisiko syy olla yleisen negatiivisessa ilmapiirissä? Ei yksinkertaisesti uskalleta haaveilla tai ainakaan myöntää sitä? Muotiblogien ammattimaistuessa ja siirtyessä palkkiota maksaville sivustoille alkaa poikkeuksetta hirveä itku lukijoiden puolelta. Miksi ihmeessä naiset eivät kannusta toisiaan työllistämään itseään vaikka sitten sen blogin kautta, hitto soikoon sehän on mahtavaa! Blogi on yrityspotentiaalia ihan siinä missä kampaamokin, eikä kukaan mene sanomaan aloittavalle kampaajalle että kyllä se oli niin paljon kivempi kun leikkelit meidän tukkaa ilmaiseksi kotona. Kampaamon perustannutta onnitellaan sydämellisesti, miksei siis ammattibloggaria? Suomalaisilla on kerta kaikkiaan erikoinen tapa suhtautua menestykseen.

"Bloggaajien voi olla vaikeaa tai suorastaan kiusallista määritellä omalle työlleen hinta". Suora lainaus muotiblogitutkimuksesta. Jos olet töissä yrityksellä, haluatko tehdä työsi ilmaiseksi. Et. Jos teet blogillasi töitä yritykselle, haluatko tehdä sen ilmaiseksi. Ilmeisesti, jos olet bloggari.

En ala ruotimaan tässä postauksessa sitä iänikuista blogissako mainoksia juupas-eipäs tarinaa, mutta ihan vaan mielenkiinnosta: miesten kirjoittamissa blogeissa on usein sivubannereissa isolla teksti: mainostaja, haluatko mainostaa blogissani, ota yhteyttä! Tarkoittaen, että hintaneuvottelut käyntiin. Ja mitä tekevät tsiljoona kertaa luetummat naiset. No emmää ny, kun tulee kuitenkin valitusta, mä voisin ottaa sen shampoon vaan.

Netissä miehen 1 euro on naisen 0 euroa.

Naiset, nyt valta omiin käsiin ja perustamaan blogi-imperiumia, tai mikä se kiinnostuksen kohde nyt onkin! Tulevaisuus on auki ja menestys omissa näpeissä, käyttäkää mahdollisuudet hyväksenne älkääkä vaivatko päätänne mitä joku muu siitä ajattelee. Blogin potentiaali voisi olla niin paljon enemmän, kuin pelkkä ilmainen shampoomainos. Ja blogilla työllistyminen jotain ihan muuta, kuin tylsät affiliate-mainokset.

Haastan jokaisen bloggarin, kenellä on edes pienesti käynyt mielessä blogin hyödyntäminen työelämässä tulevaisuuden kannalta, miettimään blogiaan/persoonaansa yrityksenä. Ihan vain mielikuvitusleikkinä, mitä minä voisin olla. Ja tämä ei tarkoita  että kaikilla bloggareilla pitää olla huikeita päämääriä blogikentällä (harrastusbloggaus on edelleen voimissaan ja hyvä niin), mutta toivotan uskallusta ja tsemppiä kaikille niille kenellä tavoitteita on.

Pikkuhiljaa uskaltaa siirtyä megatoppauntuvatakeista villakangastakkeihin, hurraa! Ainakin jos antaa auringon huijata itseään. Vanha duffelini toimi kirppiskierroksella kuitenkin hienosti, ei ollut kylmä eikä kuuma.

Tulen hyvälle tuulelle ihmisten värikkäistä pipoista, joten puin itsekin sellaisen. Pienet on ilot tänään.

Käytiin eilen katsomassa leffassa Kulmat pojat, ja se oli ihan älyttömän hauska! Harvemmin tulee räkätettyä ääneen elokuvissa, mutta nyt koko sali remahti nauruun tasaisin väliajoin. Ihanaa, että Suomessa osataan tehdä kunnon huumoripljäyksiäkin niiden iänikuisten räkä poskella kuollaan ojaan -ahdistuspätkien keskelle. Taidan olla vähän liian tunneihminen, kun imen leffan ilmapiirin aina moneksi päiväksi itseeni ja masistelen menemään jos elokuvakin on masentava. Siksi välttelen kaikkia traagisia ihmiskohtaloelokuvia kuin tefloni vettä. Uutisissa on tarpeeksi tragediaa meikäläiselle.

Ahdistuspätkien lisäksi kartan katastrofielokuvia, Twisterin jälkeen ei ole tullut yhtäkään hyvää sen genren elokuvaa. Niissä toistuu aina se sama kaava: rikkinäinen perhe, vähintään yksi angstiteini, jäätävä katastrofi (luonnonmullistus tms.), perhe joutuu puhaltamaan yhteen hiileen, nyyhkisnyyh onnellinen loppu. Gnaah!

Saku osaa nykyään kuitata uusista elokuvista minulle heti, että sä et halua nähdä sitä, se on räkä poskella -leffa/katastrofileffa :D

Niin ja jos koira kuolee elokuvassa, minä poistun paikalta!

Onko täällä muita valikoivia leffamakuja?

Tein tänään valaisevan havainnon pukeutumisinspiraatioideni suhteen. Jostain syystä tänään teki mieli käyttää farkkuja ja mietin mistä moinen johtuu. Jäljitin insipiraationi niinkin lähelle kuin eiliseen iltaan ja superfarkkumimmi Nataan (ks. edellinen postaus). Jos viettää edes viisi minuuttia Natan kanssa, tekee varmasti mieli käyttää farkkuja, ihan sama kuinka mekkotyttö oikeasti on.

Viikonloppuna taas näin kaupassa tytön, joka näytti vihreässä parkassa niin huolettoman upealta, että aloin heti kaihota rakasta lintubongaritakkiani. Nostin sen heti kotiin saavuttuani naulakon etummaiseksi ns. käyttöhenkariin.

Farkut: Gina Tricot (itse Captain Americakin olisi kateellinen)

Saappaat: suomivintagea

Paita: ei harmainta muistikuvaa

Osa etsii inspiraationsa catwalkeilta ja viimeisimmistä muotivillityksistä. Osa seuraa luottojulkkiksiaan ja toiset lempparilehtiään. Veikkaan myös katumuotisivustojen olevan kovassa käytössä etsittäessä mielenkiintoisia tyylejä.

Minä en inspiroidu kuvista, inspiroidun ihmisistä, joita näen oikeassa elämässä. Pysähtynyt kuva voi olla mielestäni kaunis ja rakastan kiiltäväpaperisia muotilehtiä yli kaiken, mutta todellinen oi tuota haluan kokeilla -riemu on kohdallani aina peräisin arjen tyypeistä. Onneksi työpaikkani vieressä on taidealan koulu, sitä värikkäiden ja persoonallisten ihmisten virtaa on mahtavaa seurata.

Kuukausi sitten silmääni osui uutisjuttu luonnonturkiksista, eli ei-tarhatuista turkiksista. Tarkoittaen esimerkiksi moottoritienvarsien surullisen tuttua näkyä, roadkillia (= auton alle jäänyt eläin). Tehdään heti selväksi, että minä henkilökohtaisesti en suostuisi missään tapauksessa pukemaan ylleni aitoa turkista, mutta jäin silti pohtimaan asiaa. Miksi ei kerättäisi talteen liikenteessä kuolleita supeja ja kettuja, nehän ovat kuolleita joka tapauksessa.

Laitoin aiheesta kysymyksen Vaatehuoneen Facebook-ryhmään ja mielipiteitä tuli laidasta laitaan. Syy miksi en julkaissut tätä tekstiä jo joulukuussa on se, että en oikein itsekään tiedä mitä mieltä asiasta olen. Annoin aiheen vähän hautua. Lisäksi turkisaihe on aina melko tulenarkaa tavaraa netissä, kommenttiboxisota on aina ikävää. Mutta tämän alustuksen jälkeen kaikki lupaavat käyttäytyä, right?

Kuvitellaan, että minä ajaisin vahingossa ketun yli maantiellä. Tosiasiassa itkisin järkytyksestä silmäni turvoksiin ja järjestäisin sille hautajaiset, mutta leikitään että en olisi tunneihminen. Voisinko nylkeä roadkillini ja tehdä siitä esimerkiksi pulkanlämmikkeen kummipojalleni? (En edelleenkään voisi pukea sitä kauluriksi, siksi yritän miettiä vaihtoehtoisia käyttötarkoituksia.) Periaatteessa kyllä, ainakin haluan olla sitä mieltä. Kaikki hyötykäyttöön!

Mitä mieltä muut ovat, tässä poimintoja Vaatehuoneen Facebook-ryhmän keskustelusta:

"Hulluahan se toisaalta ois heittää turkkia haaskuusen, järkevintäon käyttää koko eläin. Mutta toisaalta turkisten erottelu hyviin ja huonoihin on vaikeeta koska ulkopuolisille ne näyttää samalle ja näin luonnonmukaisen turkiksenki käyttö voi lisätä turkisten käyttöö ylipäätänsä."

"Ehdottomasti käyttöön, ihan turha heittää pois käyttökelpoista tavaraa."

"Ongelma on se, että turkisten käyttö lisää turkisten käyttöä. Eli haluaako mainostaa turkiksia pitämällä niitä yllään? Vaate ei kuitenkaan huuda, että hei tää oon eettisesti tuotettu."

"Mikä jottei, jos joku väkertäisi vaikka turkkiin ommeltavan lapun: "ROADKILL". Sitä voisi käyttää samaan tapaan kuin joutsenmerkkejä tms."

"Eikö tärkeintä kuitenkin loppujen lopuksi ole se, että itse tietää vaatteen olevan omien arvojen mukainen? Halutessaan sitä voi selittää muillekin, mutta itse en pidä tarpeellisena alkaa puolustella omia valintojani."

"Mulle on aika se ja sama mitä joku tuntematon vastaantulija ajattelee mun vaatteista, jos edes ajattelee mitään. Tärkeintä on että tiedän itse niiden alkuperän. En koe että minun pitäisi selitellä vastaantulijoille jos kuljen turkisvaatteen kanssa. En hyväksy turkisten tehotuotantoa enkä kärsimysten tuottamista eläimille. Minulla on käytössä muutamia vintageturkiksia joiden eläimet ovat kuolleet vuosikymmeniä sitten, olen ostanut ne kirpputoreilta."

"Miun mielestä yhtä vastenmielisiä kuin tarhauksella tuotetut :/ Perusteluna se, että ulkopuolinen ihminen ei voi päältä päin sanoa, että mikä on turkin tarina ja näin ollen ei tiedä, että onko turkis "luonnonmukainen" vai ei. Ja miusta turkisten käyttäminen viestittää aina siitä, että hyväksyy turkistarhauksen ja eläinten julman kohtelun."

"Kuinkahan monelta ihmiseltä, joka vastustaa turkiksia, löytyy nahkaiset kengät/laukku/vyö/etc. Sama materiaali kuitenkin kyseessä, toisesta vain on karvat rapsuteltu pois..."

"Mä en nää itteäni käyttämässä minkäänlaista turkista, mut mun puolesta roadkill-turkiksia saa käyttää ihan vapaasti jos kyseinen materiaali miellyttää :D Mun mielestä siinä et jo menetetyn eläimen turkki otetaan hyötykäyttöön ei oo mitään pahaa, enemmänkin siitä tulee sellanen fiilis ettei poloinen kuollut ihan turhaan."

"jos ei hyväksy tuotantoeläimien pitoa kuten turkistarhausta, ei pitäisi hyväksyä myöskään muita tuotantoeläimiä, kuten sikoja, lehmiä, kanoja taikka kasvatettuja kaloja tai niistä saatavia tuotteita."

"Jos eläin on kuollut syystä tuntemattomasta, joka ei ole ollut tarkoituksellista, on tyhmää jättää tämä materiaali hyödyntämättä, jos sen käytölle olisi tarvetta, vain periaatteen vuoksi. Itse jättäisin väliin vaatteena tai asusteena, ihan siitäkin yksinkertaisesta syystä, etten tykkää tyylistä, mutta en näe tässä mitään eettistä ongelmaa. Mutta ylipäätänsä mielestäni kaikin tavoin tulisi hyödyntää jo olemassa olevien matskuja, eikä valmistaa (keinotekoisia) uusia materiaaleja sen sijaan, ajatus pätee niin roadkilleihin kun kierrätysturkiksiin."

"Mun mielestä kaikki turkikset on ällöttäviä, enkä käyttäisi sellaista, oli eläin kuollut millä tavalla tahansa."

"Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että jos eläimen metsästää ruuaksi, niin parempihan se koko otus nyt on hyödyntää kuin heittää siitä jotain käyttökelpoista roskikseen. Ylipäänsä riistaeläinten olot ovat niiden elinkaaren aikana olleet, jos eivät aina erinomaiset, niin ainakin luonnonmukaiset ja ne ovat saaneet elää omien viettiensä mukaan. Riistaruoka ja samalla tietenkin koko eläimen hyödyntäminen pesee siis tehokasvatetut eläimet ihan täysillä. En myöskään näe mitään epäkohtaa yliajettujen eläimien käyttämiseen. Tienvarsiroskaan verrattavaa tavaraahan se nyt oikeasti on, joten jos siitä joku jotain käyttökelpoista saa aikaiseksi, niin tottahan toki kannatan."

"Mä lähtisin liikkeelle varmaan siitä ajatuksesta, että jokaisella on oikeus "lajille ominaiseen" elämään ja hyvään kuolemaan. Noh, auton alle jääminen ei ole kovin hyvä kuolema, mutta voittanee häkissä elämisen ja lahtaamisen lähtökohtaisesti ihmistä varten. Eli kaikki hyötykäyttöön vaan roadkilleista!"

"Nopea ainakin kesä aikaan pitää olla, ettei tule toukkaröykkiötä samaan settiin ;)"

Vaikka roadkillin käyttäminen onkin melko hämmentävä ajatus, olen kuitenkin ehdottomasti sitä mieltä, että jos itse metsästät pupun ja syöt sen, se käytetään hyödyksi kokonaan. Mikä järki olisi heittää turkki pois! Yllä olevan keskustelun perusteella osa on kuitenkin sitä mieltä, että edes roadkilleja ei voi käyttää, sillä se saattaa lisätä oikeiden turkisten ihailua. Olen tässä asiassa erimieltä, jokaisella on itsellään vastuu eettisistä päätöksistään eikä niiden syitä voi lykätä muiden niskaan periaatteella "noku toikin niin minäkin".

Kaikki tai ei mitään -ajattelutapa on ylipäänsä mielestäni vähän erikoinen. Jos minä käytän nahkakenkiä, voin tämän ajattelimallin mukaan saman tien alkaa syömään lihaa, hankkia jättimäisen bensasyöpön citymaasturin, muuttaa yksinäni 300 neliön omakotitaloon ja ostaa talon täyteen hifilaitteita. Koska eihän sillä ole enää mitään väliä, käytänhän nahkakenkiä? Eikö mielummin niin, että jokainen pienikin teko on kotiin päin, ei tarvitse olla joko Linkola tai Iso Paha Ökykuluttaja. Siihen väliin mahtuu aika paljon. Kannattaa nähdä ne harmaan sävyt ja ajatella, että jokainen askel on kohti parempaa.

*kuvat: roadkilltoys.

Herättikö ajatuksia? Mitä mieltä olette roadkillien hyötykäytöstä ja metsästyksen sivutuoteturkeista?